Tuskinpa osuvampaa nimeä tälle kyläpuhdolle kukaan keksisi kuin on Kuittikangas. Samaa nimeä paikka kantaa vieläkin. Tosin nykyään, kuusikymmentä vuotta myöhemmin, kylällä on monia nykyaikaisia taloja. Kuittila on kuitenkin vielä entisenlainen. Kävin jokin aika sitten sen pihamaalla ja kurkin jopa ikkunasta sisälle. Eteisen penkillä roikkui Maija-mummun esiliina. Elin muistoissani lapsuusaikaa. Senhän on jo aika ajat sitten kullannut. Mökki oli jäänyt semmoiseksi kuin se oli ollut Maijan eläessä. Tuvassa näkyi joitakin vanhoja esineitä. Kamaripuolen ikkunassa oli haalistuneet verhot, joten sinne en nähnyt. Yritin piirtää kuvaakin Kuittilan mökistä, mutta sen eteen oli kasvanut sankka koivikko, jonka takaa ei itse mökkiä paljoakaan enää näe. Mutta siellä se on Kuittila vieläkin. Harmajana ja ajan patinoimana vinoine ovineen. Se on osaltaan muistuttamassa nykyajan ihmisille kuinka vaatimattomissa oloissa on eletty ja yritetty toimeen tulla. Silloin auttoi jaksamaan lähimmäisen rakkaus ja talkoohenkikin.
Kun silloin ei kaikilla asukkailla ollut edes omaa saunaa tai kaivoa, olivat ne yhteiskäytössä. Pihallamme oli kirkasvetinen kaivo, josta monet naapurit hakivat vetensä. Kaivon vesi oli kuitenkin hyvin syvällä ja se nostettiin vinttaamalla. Kun me tyttöset juoksimme äidin perässä kaivolle, hän varoitti: - Äläkää tuluko lähelle, ko näkki sieppaa kaivoon.
Kun kuitenkin joskus uteliaisuuttamme kurkistelimme kaivoon, näimme sieltä oman kuvajaisemme. Se pelotti ja kummasti kouraisi mahasta. Omaa saunaa meillä ei ollut, vaan lämmitimme vuoroviikoin Taavetin saunaa Se oli sisäänlämpiävä. Saunareissut eivät olleet ollenkaan mieluisia, sillä saunassa oli kova kitku, joka pisti kurkkuun ja teki vaikeaksi hengittää. Kitkua lisäsi vielä ikkunalla palava tuju, joka kärysi niin, ettei kärsinyt silmiä aukaista. Lisäksi minä sain melkein joka saunareissun jälkeen kuumeen. Sitä sitten podinkin usein niin, että äiti joutui hoitamaan kahta tytön rääpälettä, minua ja Seijaa. Silloin ei ollut lääkäreitä eikä varojakaan lääkäröittää. Minulla oli usein korvasärkyä ja kun hoitoa ei ollut kuuloni heikkeni niin, että jouduin usein sanomaan: - Hä!
Siitä korvavaivasta olenkin sitten saanut kärsiä koko ikäni. Tosin nykyään on sille puutteelle löytynyt apu kuulokkeen muodossa. Niitä alkaa olla huonokuuloisilla melkein yhtä yleisesti kuin huononäköisillä silmälaseja.
Pohjoispuolella oleva metsä oli kuin suojaava muuri. Se tuli tutuksi mökkiläisten lapsille muutenkin kuin leikin vuoksi sillä sieltä kerättiin kesäisin käpyjä ja risuja polttopuuksi. Joskus saattoi metsän omistaja tulla paikalle kun ollimme keräämässä risuja taakaksi kotiin vietäväksi. Silloin saimme me mökkiläisten kakarat kuulla kunniamme. Me aremmat jätimme risutaakan siihen paikkaan, otimme jalat allemme ja niin meitä vietiin kotiinpäin. Jotkut rohkeammat jäivät kasvot punaisina kuuntelemaan isännän haukkumiset varkaista ja kerjäläisistä. Aikansa metakoituaan isäntä lähti pois ja lapset ottivat risutaakkansa selkään kantaen ne kotiin. Näin saatiin taas hiukan pesään pantavaa.
Kuittikankaalla oli siihen aikaan pieni kyläkauppa ja meistä vähän kauempana Osuuskauppa. Talopuhto alkoi Hakalan yksityiskaupan takaa. Vainion takana olevassa talossa äiti kävi työssä. Kesällä työ oli heinätyötä ja syksyllä elonkorjuuta. Koska Irja joutui olemaan talossa pikku-piikana, sain minäkin olla äidin mukana pellolla. Talossa kuokittiin perunaa. Äiti kehotteli: - Nykippä Annukka varsia eestä, saahaan pikemmin otettua.
Kauan en kuitenkaan malttanut äidin apurina olla, vaan talon tyttären kanssa aika kului hauskemmin perunakuopalla talostellessa. Alkoi tulla jo hämärä. Talon aikuinen tytär kantoi sisarelleen ja minulle sinne ulos kupilla kuumaa puuroa. Puuron päälle oli piristelty sokeria, johon se oli sulanut. Minusta puuro oli niin hyvää, että se sai kyyneleet kihoamaan silmiin. Oltiinhan oltu jo muutaman kerran talollisten nauriskuormasta syömässä nauriita. Niitähän ei kukaan kieltänyt meitä syömästä - joskin heittelivät vitsiä kakarain pierusta, kun syövät nauriita nälkäänsä mahamäärällä. Meitä saattoi olla useammasta mökistä yhtäaikaa nauriita syömässä eikä niitä sen kummemmin kuorittu. Hampailla vedeltiin enimpiä kuoria pois ja pureskeltiin. Alku-kesästä kun männyn kerkät olivat vehmaita syötiin niitä, suolaheiniä ja kaikkia mahdollisia ruohoja. Niistähän ne vitamiinit saatiin, ja "pyörtänöstähän ne köyhäin kakarat kesällä elivät", sanottiin.
Koska Irja joutui piikomaan eikä Seijasta ollut paimeneksi sairautensa ja siitä johtuvan heikkoutensa vuoksi, jouduin minä vuorostani lehmien perään paimeneksi. Siihen mennessä äiti oli jo joutunut myymään pois toisen lehmänsä. Meillä ei ollut omaa maata, joten jouduin paimentelemaan Mansikkiani teiden varsilla niinkuin moni muukin mökkiläinen. Ojalan talon kohdalla tiet haarautuivat useampaan eri suuntaan, joten siinä oli tien reunoja leveämmälti kuin muualla ja lehmät jäivät mielellään jyrsimään siihen ruohoa. Usein siihen tuli Ojalan isäntä husimaan lehmiämme pois ja huutamaan: - Nuo mökkiläisten kantturat ne tullee taas tuohon sontimaan ja sotkemaan paikkoja!
Aivan kuin lehmät olisivat ymmärtäneet että niitä moitittiin, ne alkoivat kauheasti ammumaan. Olihan siinä kyllä aihetta isännällä mekastaakin. Kulkihan maantie Ojalan kohdalla siten, että navetta on toisella puolen tietä kuin asuintalo, eli maantie kulki talon pihan läpi.
Harvoin jouduin olemaan paimenessa yksin. Melkein joka päivä oli naapurista tyttö tai poika lehmänsä kanssa mukana. Kuitenkin siellä pakkasi aika käymään pitkäksi. Monta kertaa ennätettiin päivän mittaan ohikulkijoilta kysyä: - Paljonko kello on?
Tietysti meidän kyselymme usein tympäisivät ohikulkijoita eivätkä vastaukset suinkaan aina olleet lapsille tarkoitetuiksi sopivia. Autojahan ei tuolloin juuri maanteillä kulkenut. Vain jokunen kulkija polki pyörällä ohitsemme jalan ja harvakseltaan hevosella kulkijoiden lisäksi. Kuitenkin muutamilta ohikulkevilta sai ystävällisenkin sanan, joka jäi lämmittämään mieltä. Sellaisen kulkijan perässä paimenen katse seurasi pitkään. Joskus päivät sentään kuluivat mukavastikin. Eväänä oli mukana maitoa ja leipää. Jos leivän välissä sattui olemaan voita se oli sulanutta ja silloin leipä oli kovin rasvaista. Mutta hyvälle se maistui. Aurinko paistoi ja kun lehmät saivat syötyä kyllikseen ne alkoivat märehtiä käyden välillä makuulle. Kuului aina mukava puuskahdus, kun Mansikki laskeutui polvilleen ja kömpsähti maate. Se puuskautti ilmaa aivan kuin olisi huokaissut. Kohta nousi Mansikin kaulaa pitkin iso möykky ylös, pää nyökähti hiukan ja leuat alkoivat pureskella. Mansikin suupielistä tippui keltaista vaahtoa.
Joen sillalta alas katsellessa näkyivät tyvenellä ilmalla vedenkalvossa paimenten kuvajaiset. Kun sillan kannelta pudotti alas kiven, kuvajainen hajosi, ja veteen tuli pyöreitä pieniä aaltoja, jotka nekin vähitellen väreillen tasaantuivat. Kauniina päivinä me paimenet riisuimme vaatteemme rannalle ja kahlasimme jokeen. Emmehän me uida osanneet. Pidimme vain rantaheinistä kiinni ja potkiskelimme niin että vesi roiskui. Se oli meidän uintiamme. Joki oli siltä kohtaa matala, niin että siitä saattoi kahlata vaikka toiselle puolelle asti. Se oli eri hauskaa siihen nähden, kuin mitä oli keväällä paimenten kastelu. Silloin tuntui ilkeältä saada kaivokylmää vettä niskaansa. Se oli jonkinlaista taikaa niinkuin sekin, kun äiti keräsi navetan nurkista lukin seittiä ja pyyhki sitä lehmien turpiin, jotta ne tulisivat paremmin kotiin. Joskus unohduimme puuhiimme niin pitkäksi aikaa, että joku aikuinen tuli huutamaan: - Ettäkö te kakarat nää että lehemät on meijän pellossa!
Tosin sinne ihmisten pelloille ne aina pyrkivätkin milloin vain paimenen silmä vältti. Olihan "laitumemme" kovin pitkä ja kapea eikä eläimillemme tahtonut riittää jyrsimistä teitten varsilla vaikka jatkoimme sarkamme hyvinkin kauas kotoa. Hautasalon kohdalla paimensin mielelläni, sillä olihan Hautasalon mummu äidin hyvä tuttava ja minäkin tykkäsin mummusta kovasti. Katselin usein Hautasalon pihalle päin. Jospa mummu sattuisi tulemaan ulos. Olimmehan saaneet monet kerrat hänen tuliaisinaan lämmintä leipää ja pannukakkuakin. Mummusta uhosi aina jonkinlainen turvallisuuden tuntu, jota minä aina kaipasin. Hautasalon kohdalla tien molemmilla puolilla oli aita, joten ei ollut pelkoa että Mansikki pääsi heidän pelloilleen. Äiti kyllä aina varoitteli: - Älä anna Mansikin kurkotella aidan yli viljaa suuhunsa.
Niillä pelloilla kasvoi komeaa vehnää. Tähkät nuokkuivat raskaina ja täyteläisinä alaspäin. Ihailin viljavainiota. Se näytti todella komealta ja sitä näytti riittävän vaikka kuinka kauas tien molemmin puolin. Istahdin ojan reunalle aidan lähelle. Voi kun siinä oli mukava istua! Katselin tietä, joka kiemurteli ja mutkitteli ylös alas. Oli se hyvä kun on tuo tie. Päästään siinä kulkemaan niin minä kuin Mansikkikin. Kurkotin aidan yli ja taitoin tähkän. Hieroin sitä kämmentäni vasten, mutta ei jyvät eivät kuitenkaan vielä irronneet. Jokainen piti erikseen irrottaa ja kuoria. Niistä tirisi maito, sillä ei ollut vielä korjuun aika. Itse Hautasalon talo sijaitsi korkealla mäen päällä. Katselin yhä sinnepäin. Tuulen puuska kävi yli viljavainion. Se pyyhkäisi kevyesti kypsymässä olevaa viljaa. Tähkät kumartuivat alas, aaltoilivat, ja nousivat sitten kuin yhteisestä sopimuksesta ylös kumar-tuakseen toiselle suunnalle. Ne suhahtelivat ja nyökkäilivät toisilleen. Sivelin roikkuvia vehnän-tähkiä. Noin komeaa viljavainiota ei taida olla missään muualla, ajattelin. Minkähänlaista se oli ollut silloin kun isä vielä eli - aika jota veljeni usein kaihoten muistelivat. Kuvittelin isän ajamassa hevosella omilla vainioilla ja äidin ja veljeni kokoamassa viljaa omalla pellolla. Irja ja veljeni paimentaisivat lehmiä vainiolla. Äiti leipoisi leipää oman pellon viljasta. Kokonaiskuvaa en asioista saanut, mutta mielessäni nuo askartelivat yksin ollessani. Irja muisteli kuinka isä otti hänet polvelleen sanoen: - Tuleppa isän tyttö.
Kun isällä oli ollut selkä kipeänä, hän oli pyytänyt Irjaa tai Patea kävelemään kipeän selkänsä päällä. Siinä he sitten olivat kävelleet pitäen sängyn kaarista kiinni etteivät putoaisi. Olikohan isä milloinkaan pitänyt minua polvellaan, mietin. Minusta tuntui kuin olisin ollut tuosta kaikesta osaton, mutta kaipasin silti isää. Toisilla paimenilla oli isä. Taavetin Onnikin selitti: - Isä tuli eilen reissusta. Saatiin ostaa kahaveja ja läskiä.
Olin nähnyt suutarillakin paistettavan lättyjä oikein voissa, mutta suutarihan teki kenkiä ja sai niistä rahaa. Mansikki jyrsiskeli jo Hautasalon tanhualla. Siitäkin eteenpäin oli vielä aitoja suojana pelloille.
Otin tikun ja piirtelin tiehen kaikenlaisia kuvia. Ne alkoivat elää mielessäni. Vaeltelin kuvien mukana. Ne olivat oma maailmani. Silittelin välillä kuviot pois ja piirtelin uusia. Se oli minulle mieluisaa puuhaa vaikka toiset paimenet eivät nähneet siinä mitään mielenkiintoista. He saattoivat jaloillaan tallata kuvani.
- Ne on nuita Annukan höpsötyksiä, sanoivat.
Opin pian erottamaan paimenten jalanjäljet ja vielä paremmin lehmien askelten jäljet hiekkaisella tiellä. Mansikin jalanjäljet, etenkin etujalkojen, olivat melkein pyöreät. Takajalkojen jälet olivat hiukan pitemmät. Taavelin lehmän jalanjäljet olivat paljon pitemmät kuin meidän Mansikimme. Minusta Mansikki oli aivan äidin näköinen. Siinä oli paljon valkoista väriä ja vain hieman punertavaa sivuilla. Mansikki tuoksuikin aivan yhtä hyvälle kuin äiti. Kun se makasi painoin nenäni sen kaulaa vasten, eikä se ollenkaan huitaissut minua päällään. Pani vain silmänsä kiinni ja märehti. Se tykkäsi, kun hätistin kärpäsiä, jotka tuppasivat menemään sen silmiin ja sieraimiin. Taavetin lehmä oli hoikempi ja kokonaan tummanpunanen. Sillä oli pitemmät jalat ja se käveli ja juoksi lujaa. Sillä oli myös kova hinku pyrkiä alituiseen viljapelloille. Onni joutui alituiseen hätistelemään sitä pelloilta pois. En voinut oikein yhdistää lehmää Taavetin emäntään, joka leipoi niin hyvää leipää. Etenkin heidän jälkiuunileipänsä oli minusta maailman parasta. Äiti sanoikin aina, että hän lainaa mielellään heille leipää, kun ne tuovat niin hyvää tilalle.
Kerran Hautasalon iso lehmikarja sattui tanhualla vastaan. Taavetin emäntä oli silloin itse paimenessa. Ennenkuin karja ennätti kääntyä omaan pihaansa, hyökkäsi iso sonni Taavetin lehmän luo. Se alkoi haistella ja irvistellä. Minua pelotti, että jos se sonni vaikka tulee päälle mutta Taavetin emäntä vain katseli ja antoi niiden olla. Sonni jatkoi haisteluaan, irvisteli välillä ja nuuhki hampaat irvessä. Taavetin emäntä alkoi hokemaan: - Hyppää jo, hyppää jo.
Viimein iso sonni nousi takajaloilleen ja nosti etujalkansa lehmän kahden puolen, juputti siinä aikansa ja putosi pois. Lähti sitten kävelemään oman lehmikarjansa perään.
Raatarilla oli omaa maata. Joskus minäkin sain viedä Mansikkimme heidän kesantopellolleen syömään. Siellä oli toki paljon mukavampi paimentaa kuin tien varsilla. Sieltä ojasta saimme sinistä savea josta saatoimme muovata kaikenlaisia pikku astioita. Useimmiten minun tekeleestäni muodostui kuitenkin kannel. Kielien asemesta vetelin sen pintaan terävällä tikulla viirut. Sitä savea saatoimme panna suuhummekin, sillä se maistui ihan hyvälle. Metsän reunassa oli savikoloja ja mättäikköjä, joissa kasvoi mustapäätä. Sen latvus oli valkoinen pallo, kuin pumpulia. Ne heiluivat hauskasti tuulessa ja lehmät hamusivat niitä mieluusti suuhunsa. Äiti oli taasen ollut jonkun talollisen töissä. Kulkiessaan ohi hän jäi hetkeksi juttelemaan ja istahti viereeni pellon pientareelle. Hänellä oli valkoinen pusero päällään. Painoin nenäni aivan äidin puseronhihaan kiinni ja nuuhkin sen tuoksua. Voi kun se tuoksui hyvälle - äidille. Neva Taavetin tuvan takana tuoksui kyllä hyvälle, mutta se ei vetänyt vertoja äidin tuoksulle. Sellaisina hetkinä tunsin sisälläni onnea ja autuutta, sellaista joka sykähdyttää rintaa. Silloinsaatoin unohtaa kodin joskus ahdistavalta tuntuvan ilmapiirin. Vaikka puutetta ei meillä ääneen valitettu, sen kuitenkin hyvin usein aisti.
- Onko sinulla ollut täällä ikävä? kysyi äiti.
- On mulla pikkusen, sanoin, vaikka sillä hetkellä sydän kuin hypähteli onnesta, kun äiti poikkesi tykönäni ja piti oikein koskettaa varmistukseksi, että hän todella oli siinä vieressäni ja jutteli minulle. Viedessäni illalla Mansikin kotiin äiti totesi, ettei sen maha ollut kyllin täysi vaan olisi mentävä riipimään pajun lehtiä ottosiksi. Niitä oltiin riivitty jo aikaisin keväällä heti kun palmuja vähänkin kasvoi pajuihin. Palmujuoma olikin Mansikin herkkua ja antoi voihin keltaisen värin. Äiti lupasi, että jos minä oikein ahkerasti autan häntä ja riivin lehtiä, hän opettaa minua illalla lukemaan.
- Lauletaanko kans yhessä? kysyin.
- Lauletaan, äiti lupasi.
Mieluisia olivat aina ne hetket, jolloin äiti otti esille ison virsikirjansa, istahti ja opetti minua tavaamaan. Virsikirja-sanan alle jäi tumma viiru, kun sormea kuljetettiin kunkin kirjaimen alla. Muita kirjoja meillä ei ollutkaan kuin se virsikirja, almanakka ja iso kuvaraamattu, jota ei kovin usein esille otettu. Jokaiseksi jouluksi äiti osti joululehden, jonka nimi oli "Pääskysen joulukontti". Äidillä oli kaunis heleä lauluääni. En koskaan väsynyt laulamasta hänen kanssaan
- Lauletaan vielä, pyysin, kun hän aikoi lopettaa, nousi ja sanoi: Täytyy ruveta tekemään jotain.
Kun hän laittoi virsikirjan pöytäkaappiin tuli tunne kuin pilvi olisi laskeutunut tupaan ja apeus nousi mieleen. Siinä äidin polveen nojatessa ja laulaessa unohtuivat paimenessa olon pitkät ajat.
Eräänä iltana meille pistäytyi Ojalan emäntä ja puheli äidille: - Oletko kuullut että Rauhalan emäntä on kuollut?
- Olenhan minä, Rauhala itse kävi sanomassa ja pyytämässä, josko tulisin laittamaan hautajaisia.
- Lupasitko?
- Lupasinhan minä. Olivat niin hyviä naapureita ja auttoivat meitä silloin kun Joonas kuoli.
Olin kuullut puhuttavan kuinka Rauhala oli ensimmäisenä tuonut meille jauhosäkin, kun oli saanut tietää meillä olevan puutteen. Ojalan emäntä kaivoi pussistaan leivän ja sitä ojentaessaan jutteli:
- Leivoin tänään ja toin lämpimäisiä.
- Johan sattu hyvään aikaan. Joku naapuri toi lainaleivän, mutta annoin sen vasikalle. Siellä naapurissa kun on niitä russakoita en ilenny sitä ite syyvä. Ja tarviihan se vasikkakin suurusta, etteihän se nyt silti aivan polusta mennyt.
Joskus vanhemmat veljet toivat reissusta kotiin tullessa Ameriikan läskiä jota paistoivat pannussa. Kuitenkin kävi aina niin että pojat söivät itse läskin ja äidille ja meille tyttösille jäi vain pannun pohjalle suolakareet, joita sitten leivällä hangattiin suuhun. Joka mökissä ei ollut paistinpannua, vaan naapurit kuljettivat pannuamme mökkiinsä tarvitessaan samoin kuin äidin takkia. Kylmillä ilmoilla mökin vaimot kävivät vuoropyhinä kirkossa lainaten sitä. Olihan Kuittikankaalta matkaa kirkkoon reilut viisi kilometriä.
Äiti oli luvannut, että kun tulee kaunis ja lämmin ilma hän vie minutkin kirkkoon. Tähän asti oli aina sattunut jokin este. Milloin minulla ei ollut kenkiä tai Seija oli niin sairas, ettei häntä voinut jättää yksin kotiin. Mutta vihdoin tuli tarpeeksi lämmin ilma ja minä vakuutin jaksavani kävellä tuon matkan kirkolle, josta niin usein oli ollut puhetta. Mentiin suoraa vainioita avojaloin. Olihan minulla kengät, kumilipposet, mutta ne pantaisiin jalkaan vasta lähellä kirkonkylää. Silloin kirkonkylällä oli vain muutama talo ja mökki, pieni kauppa ja "kuppila". Apteekin takana oli alava paikka, johon nykyisin on rakennettu komeita taloja, mutta silloin siellä oli hyvin matala mökki joka näytti aivan savupirtiltä. Siihen aikaan paikkaa kutsuttiin surunlaaksoksi. Lähestyttäessä kirk-komäkeä ja sinne noustessa jäin ihmettelemään paksuja mäntyjä ja niiden juuria, jotka puita kannattelivat kuin pitkillä jäntevillä käsivarsilla. Juuret työntyivät ylös vaaleanruskeasta hiekasta. Minua halutti mennä sitä hiekkaa koskettamaan, mutta äiti hoputti jatkamaan matkaa: - Älä siinne jää. Mennään ny!
Kirkon vierellä oleva vapaussotureiden patsas oli vielä suurempi ihmettelyn aihe. Sitä piti vilkuilla niin kauvan kunnes olirnme menneet kirkon ovesta sisälle. Kirkkoväen joukossa olin sotkeutua aikuisten jalkoihin. Näytti siltä, että jokainen kirkkoon menijä olisi tahtonut mennä ensimmäisenä sisälle. Näkyi vain jalkoja ja aikuisia ihmisiä, jotka melkein talloivat jalkoihinsa pienemmät.Yritin katsella joka puolelle, sillä kaikki niin oli isoa ja ihmeellistä. Kirkon penkissä tarkastelin, kun äiti ja toiset aikuiset kumartuivat penkeissään alas. Äiti antoi merkin, että minäkin painaisin pääni, mutta minua kiinnostivat enemmän katosta riippuvat kynttiläkruunut ja alttaritaululla kädet levitettyinä seisova Jeesus, sekä taulussa ympärillä olevat opetuslapset. Kun urut alkoivat soida tuntui kuin taivas olisi auennut, katto olisi noussut ylös soiton mukana ja ääni kuulunut hyvin kaukaa.
Kotikirkkoon lapsena ennen,
minut äitini talutti.
Kelloin soittaissa kutsua kirkkoon,
väki sinne kokoontui.
Tuskin tajusin muuta silloin.
Vanhat mummut ja vaarit näin.
Jotka hartaina istuivat siellä,
monet heistä paljain päin.
Urkuin pauhina, virren veisuu,
täytti sieluni kokonaan.
Kirkon kattokin korkeelta näytti,
kuin taivas konsanaan.
Ja puistossa kirkkotarhan,
pienen lintusen lentävän näin,
joka siipensä levitettyinä,
kohos ylös
pilviin päin.
Vaikka Jani soitti kotona kauniisti, oli tämä urkujen soitto komeampaa, mahtavampaa. Väliin kuului samanlaista römeää ääntä kuin suutarin haitarista. Römisi ja sitten tuli yhtäkkiä kirkkaita ylä-ääniä, kunnes soitto lopulta kokonaan lakkasi. Polkeekohan se lukkarikin jalkaa soittaessaan niin kuin olin nähnyt suutarin haitaria soittaessaan tekevän, mietin, mutta en tohtinut sitä täällä kirkossa äidiltä kysyä. Ajattelin, että kysyn asiaa sitten kun mennään kotiin. Soitto alkoi taas ja alettiin veisaamaan. Äiti syventyi veisaamaan kuin ei olenkaan huomaisi minua, mutta kun kirkkoväki veisatessaan nousi seisomaan, hän töytäisi, että minäkin nousisin. Eihän sieltä lattialta mitään nähnyt, kun isot ihmiset seisoivat edessäni ja takanani. Äiti lupasi minun nousta penkille seisomaan. Kirkossa oli toinenkin pikkutyttö. Olisin halunnut mennä hänen luokseen, mutta äiti ei päästänyt. Olisi ollut mukava tietää mistä tuo toinen tyttö oli tullut, oliko hänkin kävellyt kaukaa ja mikä hänen nimensä oli. Mutta enhän koskaan saanut tehdä mitä halutti. Ei ainakaan silloin kun oltiin aikuisten seurassa. Pappi puhui väliin ja taas veisattiin. Se oli messua, kuten äiti myöhemmin selitti. En ymmärtänyt, miksi äiti pakotti minut jäämään yksin penkkiin istumaan käydessään itse ehtoollisella. Sieltä tullessaan hän painoi päänsä alas ja itki. Minulle tuli hätä, että jos äiti itki sen vuoksi kun olin halunnut mennä sen toisen tytön luo. Siksi kuiskasin äidille: - En minä mee.
Äiti nyökkäsi ja sanoi: - Veisataan vielä yksi virsi, ennenkuin lähetään kottiin.
Papin saarnan aikana olin ennättänyt katsella kirkkoa tarpeeksi. Kuvittelin, että jos pitäisi kiivetä ylös noitten paksujen kattohirsien päälle minua rupeaisi huimaamaan. Painoin pääni alas ja suljin silmäni. Vihdoin alkoivat kellot lyödä läppästä ja väki työntyi ulos. Lähdettiin isän haudalle. Sinne menevä tie oli täynnä kiven mukuroita ja paksuja puitten juuria ja tuntui minusta kauhean pitkältä. Haudalla tökötti laudasta tehty puuristi, johon oli mustalla maalilla tekstattu isän nimi sekä syntymä- ja kuolinaika. Kumpu oli karkeaa soraa, jolla kasvoi kanervaa. Äiti noukki siltä risut ja kävyt pois. Aivan isän haudan vierellä oli suuri mänty, jonka paksut oksat muodostivat kuin katoksen kummun päälle. Hautausmaalla kuljeksi muitakin ihmisiä. Heistä monet olivat äidille tuttuja ja tulivat juttelemaan.
- Olethan sinäkin tullut kirkkoon. Eipä ollakkaan nähty pitkään aikaan. No joko se Annukkakin on kasvanu nuin isoksi tytöksi, tuuppa joskus käymään.
Palatessa oli hiukan ylämaata. Äidin askel näytti kevyelle, mutta minusta tuntui kuin jaloissa olisi ollut raskaat painot, eikä kirkkomatka tuntunut enää yhtä mukavalta.
- Mennään käymään apteekissa niin saat vähän levätä, äiti sanoi.
Apteekista hän osti kamferttia ja vähän salmiakkia. Salmiakki oli pienessä litteässä pussissa. Äiti antoi siitä suuhuni pari mustaa jytystä. Hyviä ne eivät olleet, vaikka saivatkin veden herahtamaan kielelle.
Apteekissa oli ollut voimakas tuoksu ja lääkkeiden haju. Sen haju ei kuitenkaan pistänyt rintaa, niinkuin teki lauantaisin saunassa. Vedin itseeni syvään tuoksua. Siellä seinät olivat vaaleat ja penkkikin jolla istuin valkeaksi maalattu. Heiluttelin jalkojani istuessani ja yritin laskea kuinka monta pulloa ja purkkia oli apteekin hyllyillä rivissä. Lopulta äiti otti kädestäni kiinni, sanoen: - Nyt lähetään kottiin.