9

Oli uudenvuoden aattoyö. Palailtiin kirkosta. Ne, joilla oli hevonen, ajoivat kiireellä. Tosin hevosia ei rauhanajan kirkossa käynteihin verrattuna ollut paljonkaan. Olihan hevosetkin viety sotaan. Ihmisiä käveli enimmäkseen pareittain. Minä, joka olin kuin yksinäinen orpo käveleskelin kiireettä kortteeriini. Kirkossa olimme laulaneet kuoron kanssa iki-ihanaa jokavuotista laulua: - Vuosi vanha vaipuu hautaan, riemuineen ja murheineen. Ihmissydän puhkee nöyrään, rukoukseen kiitokseen. Oi, jos vuosi alkava oisi Luojan siunaama.

Mietiskelin mielessäni kuten monet kerrat millaista elämäni olisi, jos olisin odottanut poikani isää. Olin saanut lastenvalvojalta tietää hänen menehtyneen sotavammoihinsa ja tulisin saamaan hänelle sotaorpoeläkkeen. Mutta nyt ei poijallani ollut isänsä nimeä. Siihen aikaan vielä isätöntä lasta tai hänen äitiään katsottiin karsaasti, kuin halveksien. Mistään ei näkynyt valoa, vaikka moni kirkosta palannut oli jo ehtinyt kotiinsa. Ikkunoitten edessä oli pimennysverhot, etteivät valot näkyneet ulos. Vaikka olikin pimeä näki silti hyvin kulkea.

Yksi ja toinen kiireemmästi kävelevä ohitti minut. Minulla ei tuntunut olevan enempää kiire kuin väsykään. Olisihan seuraava päivä pyhäpäivä ja saattoi huoletta valvoakin. Ulkona kävely rauhoitti mielialaa. Vähitellen ohikulkevat harvenivat ja luulin jääneeni maantiellä viimeiseksi, kunnes takaani asteleva kulkija hidasti askeleitaan ja kuulin tutuntuntoisen äänen sanovan: - Onhan se Annukka, iltaa!

- Eikka, iltaa! Mistä sinä siihen ilmestyit?

- Olin uuvenvuoden kirkossa. Halusin kuulla tuttua kuorolaulua. Lauloinhan siinä kuorossa minäkin ennen, muistatko? Mukava oli kuunnella.

- Vain olipa tämä sattuma. Tottahan toki muistan. Minä nykyään kulenki joka paikassa yksin kuin orpo. Minä tästä käännynki tuonne Suojatuvalle. Asun siinä äitini ja poikani kanssa. Minullahan on poika.

- Oonhan minä siskoltani kuullu. Ja sinusta kysellytki. Et kai sinä nuin äkkiä lähe, ois juteltu enemmänki aikaa. Mutta onhan täällä ulukona vähän kylmä. Kirkossa kyllä tarkeni.

- No, mennään tuonne yhessä. Äiti ja poikani siellä nukkuvat, mutta mennään kokoussalin puolelle juttelemaan.

Minulla oli oven avain portaan alla, jonne sen aina panimme kun lähdimme ulos, ellei meistä toinen jäänyt poikani kanssa sisälle. Poikani nukkui pikkusängyssä. Vedin peiton paremmin hänen pikku hartioilleen. Hän hengitti nätisti ja rauhallisesti; pieni tasainen tuhina vain kuului. Aina lastani katsellessani hänen nukkuessaan tunsin sisässäni hellyyttä häntä kohtaan ja luotin, että hänestä kasvaa hyvä ja yhteiskunnalle kelvollinen ihminen. Äitini heräsi mennessäni kamariin. Sanoin hänelle, että minulla on vieras ja nukkukaa te vain.

- Menemme tuonne salin puolelle. Keitän siellä kahvia ja pidämme tulta takassa. Äiti kävi kurkistamassa unisin silmin oven raosta kuin todetakseen, minkälainen vieras näin yöllä oli tullut. Vastattuaan Eikan tervehdykseen hän vetäytyi kamarin puolelle.

Kokoussalissa oli iso avotakka ja laitoimme siihen tulen. Nostin penkin takan eteen, johon istuimme odottelemaan kahvipannun kiehumista. Eikalla olisi edessään monen kilometrin kävely kotiinsa. Melkein koko loppuyö kului siinä jutellessa. Olinhan tuntenut Eikan jo aivan nuorena. Kesäisin olimme tavanneet kerhon kokouksissa, joihin maatalouskerhon ohjaaja vei meitä katso-maan toisten kerhossa toimivien kasvimaita. Myöhemmin olimme tutustelleet sekakuoron harjoi-tuksissa. Olimmehan käyneet myös naapuripitäjissä laulamassa yhdessä. Tiesin hänen käyvän enemmän työväentalon illanvietoissa, jonne minunkin teki mieleni silloin mennä, mutta veljeni Esko ei minua sinne päästänyt. Olinhan ollut äitini kanssa veljeni taloudessa, kun kotimökkimme oli myyty ja äiti lähti veljeni mukana hoitamaan hänen talouttaan. Veljeni toimi nuorisoseurassa. Hän oli hyvä näyttelijä ja joutui aina esittämään seuranäytelmissä pääosaa. Sain usein lukea hänelle vuorosanoja hänen harjoitellessaan kotona rooliosiaan. Veljeni olisi ehkä menestynyt näyttelijänä. Olihan hänellä näyttelijätaitonsa lisäksi hyvä tenoriääni. Hän haki ja tulikin valituksi Tampereen teatterikouluun, mutta enemmän häntä kuitenkin veti halu ruveta viljelemään maata. Mutta siellä oli hänkin nyt sodassa. Nyt sain kuulla Eikalta hänen vaiheistaan. Hän oli ollut koko talvisodan ajan linnoitustöissä. Armeijaa hän ei ollut käynyt loppuun; Oli siis nostomies. Linnoitustöissä hän oli ollut myös Kannaksella sodan alussa tammikuulta alkaen. Sieltä he olivat kulkeutuneet Räisälään, josta olivat jalkaisin matkanneet Inkilän asemalle. Siellä he olivat menneet johonkin mökkiin, jossa ei kuitenkaan ollut puita, millä lämmittää huonetta. Joku oli heitä kehottanut polttamaan talon huonekaluja. Olihan sota jo muutenkin hävittänyt kaikkea, eikä hätä lue lakia. Sieltä he olivat myöhemmin tulleet Ensoon, jonka tehtaita olivat tyhjentäneet. Kaikista Eikan puheista kuulsivat läpi hänen sodanvastaiset mielipiteensä. Kuin hän olisi pitänyt rikollisina niitä miehiä, jotka olivat rintamalla. Olihan sota mieletöntä, mutta tokihan maata piti puollustaa. Eikan ja paikallispäällikön mielipiteet olivat siis aivan vastakkaiset. Välirauhan aikana Eikan sisaren mies oli saanut hommattua hänet rautateille töihin, ensin harjoittelijaksi. Tarvittiinhan rautateillä miehiä sodankin aikana. Nyt hän toimi erään pohjoisen kaupungin asemamiehenä ja oli lomalla kotonaan käymässä. Alkoi olla jo aamu, kun hän lähti kävelemään kotiinsa. Hän lupasi tulla seuraavalla lomallaan käymään luonani ja halusi silloin nähdä poikani.

Suojeluskunnantalolla pidettiin sodan aikana rippikoulua. Silloinen rovastimme oli kovasti kiihkeä-mielinen sotaintoilija. Rovasti käytti rippikoulua pitäessään sotilaspukua. Samaa pukua hän käytti kirkollisissa tehtävissäänkin, vieläpä kirkon saarnastuolissa saarnatessaan. Siitä eivät läheskään kaikki vanhemmat ihmiset pitäneet. Silloiset sotakiihkoilijat olivat kuuluivat IKL-liikkeeseen, joihin meidän kanttorimmekin kuului. Suojatuvalla pidettiin myös käräjiä. Siellä näin miehen, joka oli puettu vangin raidalliseen pukuun. Tuttavani, joka oli käräjillä todistamassa, kertoi miehen myyneen itsekseen kuolleen sian lihaa kulanssihintaan. Olihan liha niinkuin kaikki muukin ruokatavara lujassa. Lihasta ja voista oltiin valmiit maksamaan kovia hintoja, kun niitä vain suinkin jostakin sai.

Monenlaisia matkalaisia siinä talossa näki. Siihen poikkesi nuoria ihmisiä, jotka olivat tulossa kauempaa koteihinsa ja kun kulkuneuvoja kulki harvakseen, tulivat he meiltä pyytämään josko saisivat olla talossa jossakin nurkassa yötä. Monesti olisi tehnyt mieli tarjota kulkijoille jonkinlaista suuhunpantavaa, mutta taisi se kuuma vesikuppi olla melkein ainoa tarjottava. Mutta jos matkalaisella oli omat eväät niukkana oli se vesikuppikin tervetullut. Sokeriakin kun sai niin vähän, ettei sitäkään ollut aina tarjota. Miehet, jotka kävivät passejaan leimauttamassa, jäivät joskus juttelemaan omista asioistaan kuin tuttavalle ainakin ja olivat kiitollisia kun saivat puheilleen kuuntelijan. Heidän lomalla olonsa oli ollut yleensä lyhyt ja sen vuoksi heillä tuntui lähes aina jääneen joku asia sanomatta. Vaikka he olivat minulle outoja pyysivät he, että jos näet omaisiani, sano heille terveisiä.

Suojatuvan keittiöön ilmestyi russakoita. Luulimme niiden kulkeutuneen sotamiesten reppujen mukana, jotka he laskivat salin lattialle asioidessaan. Russakoita tuli yhä vain lisää. Jätimme alakerran takat lämmittämättä ja asuimme yläkerran kamarissa viikon päivät. Sinä aikana russakat olivat hävinneet. Tämän jälkeen Eikka tuli aina kotona lomalla käydessään myös Suojatuvalle. Erään kerran hänen meillä ollessaan kiipesi poikani hänen polvelleen ja kysyi: - Oletko sinä minun isä?

Hämmästyin poikani kysymystä, enkä kuullut mitä hänelle vastattiin. Mutta sen tapauksen jälkeen Eikka kertoi: - Olin myyty mies. Mutta vielä onnellisempi olisin, jos poikani olisi myös hänen oma poikansa.

Ville oli tuotu rintamalta parantolaan. Hän ei ollut kestänyt rintamalla oloa, vaan oli saanut siellä keuhkovian. Lähdin häntä parantolaan katsomaan. Huonona hän oli. Puhuminenkin oli jo vaikeaa. Hänen avuttomuuttaan katsoessani tulin itsekin kuin avuttomaksi. En tahtonut tietää mitä olisin hänelle jutellut. Ville kyseli, miten äiti ja poikani jaksavat. Hänkin oli kiintynyt poikaani ja kertoi, että oli tehnyt parantolassa pojalleni puusta leikkikalun, lentokoneen. Hän sanoi, että se pitää kuumentaa jotta siitä mahdollisesti olevat bakteerit kuolevat. Vihdoin hän huomasi vasemmassa nimettömässäni kiiltävän sormuksen. Kyseli kuka ja mistä kaverini on. Onnitteli ja sanoi olevan hyvä, kun jollakulla on vielä uskallusta ajatella elämää eteenpäin, vaikka sota onkin. Isossa sairaalahuoneessa oli sänkyjä vieri vieressä. Potilaille tuotiin kuumemittarit kullekin suuhun. Siinä he makasivat mittarit suissa, kunnes hoitaja kävi ne ottamassa pois. Joku potilas vilkaistessaan mittaria huiskautti sitä, ettei näkisi siinä olevaa korkeaa kuumelukua. Pian tuli lääkärikin. Hän oli naislääkäri. Tunsin hänet, sillä olin jounut käymään useampaankin kertaan hänen tutkittavanaan. He olivat kerran huomanneet röngtenkuvissa keuhkoissani varjostuman, jonka vuoksi kävin useampana vuotena tarkastuksilla. Jos jäin menemättä, tuli kortilla määräys saapua tutkittavaksi. Viime aikoina minun ei ollut tarvinnut enää käydä. Lääkäri tyytyi etäältä vuoteiden takaa kysymään potilaitten vointia. Veljeni kohdalla hän totesi: - Jaa, Villelläpä onkin vieras.

Ymmärsin, ettemme enää tämän jälkeen tapaisi elävien kirjoissa. Puristimme jäähyväisiksi toisiamme käsistä. Ville yritti soperrella anteeksipyyntöä. Puristin hänen kättään ymmärtämisen merkiksi ja että kaikki on molemmin puolin anteeksi annettu ja pyydetty. Viereisellä vuoteella makaava potilas kääntyi selin meihin kääntäen päätään toisaalle kun hyvästelin veljeni. Kun painoin sairaalan oven kiinni perässäni, valtasi mieleni masennus. Muistin kuinka ankeissa oloissa olimme eläneet, kun veljeni kävi rintamalta käsin luonamme lornalla. Muistin myös lapsuuteni ajan muka ikävät pikku tapahtumat. Nyt niillä ei enää tuntunut olevan mitään merkitystä. Enhän osannut itsekään elää siten, etten aiheuttaisi toisille ihmisille harmia. Koko elettäväksi tarkotettu elämä tuntui hetkeksi menettäneen merkityksensä. Olin sulkenut perässäni oven tuonne kuoleman taloon; siltä se tuntui. Olivathan siellä olevat miehet vuoteissaan kaikki lähellä rajapaalua. Ei lääkärikään ollut mennyt heitä aivan lähelle. Joku mies lääkärin mentyä totesikin: - Pelekää se meitä, kun kaukaa vain kahtoo, ja puhuttelee.

Minulla oli vielä elämää. Veljeni oli jaksanut toivottaa onnea ja muistanut viimeisillä voimillaan pientä poikaanikin.

Pukiessani poikaani huomasin hänen paidankauluksellaan valkosen täin. Se oli aivan erilainen kuin ne täit, joita oli ollut minunkin päässäni lapsena ollessani. Kummastelimme mistä se oli tullut.

- Se on vaatetäi, totesi äitini.

Tarkastelimme kaikki vaatteemme, mutta muualta niitä ei löytynyt.

- Kenenkähän kuolemaa nuo täit ennustaa? äiti sanoi.

- Ei ainakaan minun poikani, torjuin ajatuksen.

Olihan hän terve ja kehittyi hyvin. Musikaaliset ominaisuudet näkyivät jo aivan pienenä. Kun hän sai vaikka puupalikan käteensä, naputteli hän sillä selvää rytmiä. Äidin serkku, joka tapasi meillä poiketa, ihaili poikani rakennuspalikoitten käyttöä. Kun tämä sama mies yritti asetella palikoita pystyyn, katseli poikani vieressä. Kun eivät ne meinanneet pysyä päällekäin, napsautti Aito suutaan ja sanoi: - Mutta annappas setä ku minä laitan.

Parantolasta soitettiin Villen olevan hyvin heikkona. Äiti lähti parantolaan ja oli siellä poikansa viime hetket. Vaikka äiti itki, tultuaan kortteeriimme, ei hänen itkunsa ollut toivotonta. Äiti itki hiljaista, tukahdutettua itkua. Hänen hartiansa, jotka eivät enää olleet vahvat, vavahtelivat. Mutta äidillä oli voimakastahtoinen luonne. Itkunsa ja surunsa keskellä hän löysi lohdun paikan. Hän muisteli Erkkaa, jonka poliisit olivat pamputtaneet kuoliaaksi.

- Jos Erkkakin eläisi, sinne ois sotaan joutunut hänkin, niinkuin kaikki minun poikani.

Pientä poikaani syliinsä ottaen hän jatkoi: - Jospa tämä lapsi annettiin minun poikaini tilalle. Mikäpä ne Luojan työt ymmärtää.

Poikaa sylissään pidellen hän jatkoi: - Villen on nyt hyvä olla. Hän on saanut rauhan. Hän oli pyytänyt papin luokseen ja saanut pyytämänsä Herran ehtoollisen. Nautittuaan sen oli ollut tyyni ja rauhallinen, mutta hyvin väsynyt.

Hän oli sanonut äidille: - En jaksa enää rukoilla. Rukoilkaa te puolestani.

Pappi, joka oli käynyt Villen luona ja antanut hänelle ehtoollisen, oli kertonut äidille: - Kyllä se mies teki tiliä elämästään ja itsestään.

Äiti jatkoi: - Nyt on Villelläkin koti. Semmonen, jossa eivät myrskyt pauhaa. Jonne eivät kuulu tykkien jyly, eikä ranaattien pauke.

Huomioon ottaen kaikki ne ohdakkeiset vaiheet, joita olimme läpi käyneet siihen asti ja kävisimme vielä pitkälle eteenkin päin, löytyi äidissä sellaista lujuutta, jota ei olisi uskonut niin pienestä ihmisestä löytyvän. Aina kun jouduttiin perin juurin hankalan tilanteen eteen, hän aivan kuin kohotti päätään. Hän jaksoi ottaa jokaisen päivän sellaisena kuin ne kulloinkin eteen tulivat; surut, pienet ilot ja pettymyksen tuoma yllätykset. Jokaisessa asiassa hän näki hyvääkin. Pienen pienet ilon pisarat hän poimi lastenlastensa pikku hymystä ja ilahtui joka kerran heidät nähdessään. Kun hän kuuli heidän kutsuvan "mummu", oli hän aina heitä lempeästi ottamassa syliinsä, piteli heidän pikku kätösiään ja puhalteli niitä jos ne olivat kylmät. Pienestä koostaan huolimatta hän oli sitkeä kuin jokavuotinen kevät, joka puskee tulemaan läpi pimeän, kylmän talven ja herättää elämän mahdottoman tuntuisen jääkerroksen läpi. Niin paljon kuin olin elämälläni äidille tuskaa tuottanut, jaksoi hän kaikesta huolimatta rohkaista ja tukea minua: - Kyllä me tästä selvitään, on selvitty pahemmastakin.

Villen arkku oli tuotu kirkon alle. Eikka, joka oli lomalla, lähti mukaani kun menin paperoimaan veljemme arkkua. Kirkon alle johtavaa ovea olin tuskin aiemmin huomannutkaan, saati että olisin tiennyt millainen tila oli, jossa arkkuja säilytettiin ennenkuin ne oli laskettu hautaan. Kivijalassa oleva ovi oli matala. Nostin haan ylös. Avatessa saranat kitisivät. Kirkon alla oli pimeää. Kun silmät vähän tottuivat, näimme siellä kolme muutakin arkkua. Villen arkku oli aivan oven kohdalla. Se oli siihen viimeksi tuotu. Se oli höyläämättömistä laudoista tehty niinkuin myös toinen kahdesta muusta arkusta ja sen kannessa oli lappu, johon oli tekstattu: "Ei saa avata." Koska kirkon alla oli hämärää ja ahdasta irrotimme arkun kannen veljeni arkun päältä ja nostimme sen ulkopuolelle. Veljemme lepäsi arkussaan paperilakanoihin laitettuna valkoinen paperista tehty paita verhonaan. Sievästi ja levollisen näköisenä hän nukkui, kuten pitkän uuvuttavan päivätyön tehneenä. Kosketin hänen jäistä otsaansa enkä voinut pidätellä kyyneleitäni. Eikka otti hetkeksi lakin pois päästään ja kumartui alas katsellen. Valkoinen paperi arkussa ja vainajan päällä tuntui lisäävän talven pakkasen tuntua. Kangasta ei ollut varaa laittaa vainajien päälle hautaan. Kaikki vaatetavara tarvittiin elävien ihmisten suojaksi. Rintamilla taisteleville sotilaille piti olla tavallisten vaatetusten päälle valkoinen suojapuku valkoista hankea vasten. Muistin arkun kantta paperilla päällystäessäni, kuinka äiti ompeli kuolleelle siskolleni valkaistusta liinasta paidan ja laittoi uudet pumpulisukat hänen jalkoihinsa. Silloin ei tiedetty sodasta mitään, vaikka jotkut taikauskoiset alati ennustivat sodan syttyvän. Jos oli komeat revontulet taivaalla, merkitsivät ne sotaa. Tai kun pojat leikkivät väli-tunneilla koulussa sotaleikkejä puupeitsien kanssa sanoivat vanhat, että sotaa se tietää. Erkkaa emme olleet saaneet nähdä kuolleena, ei edes äiti. Emme siten tienneet miten Erkka oli ollut puettu arkkuun, vai oliko häntä puettu ollenkaan. Hänen arkkunsa oli laskettu hautaan, vaikka oli kova pakkastalvi ja peitettykin niin, ettei sitä näkynyt kuin aivan vähän arkun kantta. Eikka käveleskeli kirkkomaan paljon kuljettuja käytäviä lämpimikseen ja kävi välillä katsomassa työtäni. Se ei häävisti edistynyt. Olihan kylmä ja kohmeisilla käsillä pienet painonastat tahtoivat tipahdella käsistä. Yritin saada paperista vähän poimujakin kannen somisteeksi. Kylmässä hauras paperi tahtoi repeillä. Nostimme yhdessä kannen veljeni arkun päälle. Katsoessani viimeisen kerran jäätynyttä ruumista kulkivat hänen ja oma siihenastinen eletty elämä lyhyenä tuokiona ohitseni. Huomasin kuinka lyhyt sentään on ihmiselo; niin raskas kuin sen taakka meille useammalle onkin. Ei ollut veljelläni elämä ruusuista. Amerikan mantereella syntynyt ja tänne rakkaaseen Suomeen kotiutunut joutui köyhän elämänsä päättämään sodan kurimuksessa saamaansa tautiin. Ville haudattiin sankarihautaan vastakkaiselle puolelle Paten haudasta. Rovasti toimitti siunaamisen tapansa mukaan sotilaspuku päällään, vaikka eihän hän vanhana miehenä ollut sodassa ollut. Siellä lepää kaksi Anu-äidin poikaa sankarihaudassa Isänmaan puolesta kaikkensa antaneina. Kaikkensa, ei yhtään enempää. Kumpikaan heistä ei nimellisesti omistanut omaa maata, mutta omistivat tämän yhteisen Isänmaan. Taas veisattiin haudalla isänmaallisia virsiä ja taas koetti rovasti lohduttaa lohduttoman tuntuisesti. Koetti voimattomuudessaan valaa lohtua ja uskoa parempaan huomiseen toivossa, että mieletön sota vihdoin loppuisi. Taas paukkuivat kunnialaukaukset haudan äärellä niinkuin ne, jotka siellä lepäsi-vät, eivät koskaan saisi levätä rauhassa. Olisi suonut, että kaiken sen paukkeen ja jylyn keskellä jossa he olivat taistelleet, olisi hautaus ollut hiljainen.

- Mitä se hyödyttää enää ampua, kysyi joku haudalla ollut.

Valkoinen paperi, jonka olin nastoilla kiinnittänyt Villen arkun kanteen repeili, ennenkuin arkku ennätettiin laskea hautaan. Äiti oli menettänyt kuudesta pojastaan jo kolme. Kaksi lepäsi nyt sankarihaudassa. Vanhin, Jani, Kanadassa oli vielä elossa. Esko ei ollut päässyt veljeään saattamaan hautaan. Taistelut olivat silloin vielä kovat ja miehet tarvittiin rintamalla. Matti oli saattamassa veljeään. Hän oli myös ollut hakemassa Villeä parantolasta ja toi hänen vaatteensa ja vähäiset tavaransa.

Liekö mistään muusta aiheesta kirjoitettu ja runoiltu yhtä paljon kuin Isänmaasta. Sehän on innoittanut jo lapsesta saakka. Ellei Isänmaasta kotona puhuttu, niin viimeistään kansakoulussa opettaja ainakin innostuneesti puhui. Varmasti puhetta kuunneltiin suurella mielenkiinnolla. Kun sanottiin, että oma Isänmaa, niin tottahan toki sen silloin omisti joka ikinen pieni räkänokkakin. Olihan ennen kansakoulun iki-ihanassa Maamme-kirjassa Topeliuksen runoja, joista isänmaan-rakkauden palvonnan oikein hyvin aisti. Mutta silloin myös syötettiin jo meihin kakaroihin ryssävihaa, jolla näin ruokittiin ihmissieluja pienestä pitäen. Siitä alettiin toipua vasta pitkän ajan kuluttua ja antaa arvo naapurillekin. Vaikka olen ollut Havaksen lailla maaton ja köyhä, olen silti rakkaudesta Isänmaatani kohtaan yrittänyt tuoda kömpelöllä tavalla julki tuntojani ja joissakin tilaisuuksissa uskaltanut rustaamiani runoja jopa laulamaan lohduttaen itseäni vanhalla sanonnalla, että laillaan se lintukin laulaa.