1
Herään unestani keinuvassa, lampaalle tuoksuvassa villahameen helmassa. Heijaajana on Hautasalon mummu, äitini hyvä tuttava. Hän on tullut katsomaan äitiä ja meitä orpoja isän kuoltua. Isästäni minulla ei ole minkäänlaista muistikuvaa. Olenhan ollut hänen kuollessaan kaksivuotias. Unen ja valveen välimailla kuulen vanhan ihmisen äänellä lauleltavan: - Nuku, nuku nurmilintu...
ja saman ihmisen puhuvan: - Nyt ei ole Annukallakaan ennää issää.
Puhuminen ja laulu tärisyttävät mummun rintaa jonon nojaan. Puhetta isättömyydestä en osaa surra. Nukahdan uudelleen mummun tuuditteluun. Kun lopulta herään olen sängyssä. Mummua ei näy ja kaikki näyttää kovin oudolta. Tavarat ja huonekalut ovat kaikki aivan sekaisin. Tunnen oloni turvattomaksi. Painan päätäni alas ja tunnen nenässäni saman tuoksun jonka havaitsin tullessamme, kun veljeni kantoi minut tänne sieltä jossa olimme asuneet väliaikaisesti ennen kuin olimme muuttaneet tähän paikkaan, jossa nyt olimme.
Isämme kuoltua talomme oli pitänyt myydä. Isommat siskoni ja veljeni kulkevat edestakaisin ja tekevät kaikenlaista, kuten kantavat tavaroita ulkoa sisälle. Painan silmäni kiinni ja kitistän itkua, vaikka viltin tuoksu tuo jonkinlaista lohtua. Siihen tulee äiti.
- Missä mummu? kysyn.
- Mummu meni pois, mutta lupasi tulla kyllä pian käymään. Katoppa mitä tässä on.
Pöydällä oli paksu leipä ja paperissa kullankeltaista voita. Äiti teki siitä voileivän ja selitti ettei missään muualla tehdä niin keltaista voita kuin Hautasalossa.
- Syöppäs nyt tämä voileipä.
Yritin natustella leipää ja nuolaisin välillä voita kielelläni. Se maistui hyvälle.
- Syö leipääkin, kehotteli äiti.
Äidillä näytti olevan touhua isompien kanssa ja tunsin olevani kuin vieras. Jätin voileivän syömisen ja kuvittelin yhä olevani Hautasalon mummun sylissä, jotta minun ei tarvitsisi herätä tähän outoon ympäristöön. Äiti kävi taas välillä luonani.
- Mennään kottiin, sanoin.
Näytti kuin äiti olisi pyyhkäissyt silmäkulmaansa sanoessaan: - Mehän ollaan nyt kotona.
- Ei tämä oo meijän koto. Mennään ommaan kottiin.
Äiti nosti minut sängystä, näytteli paikkoja ja puheli: - Katoppa, mennään kahtomaan akkunasta. Katoppa, tuossa mennee hevonen.
Ikkuna oli outo. Sen pielissä oli vain siellä täällä hieman maalia. Muuten pielet olivat pesty ja hangattu puhtaiksi. Tajusin, että äiti oli käynyt edeltä käsin täällä siivoamassa ja pesemässä.
Mökki johon juuri olimme muuttaneet sijaitsi tien poskessa. Lähinaapurit olivat melkein kaikki samanlaisia hirsirakennuksia, eli tuvan ja kamarin käsittäviä mökkejä. Tuvassa oli iso nurkkatakka ja seinänpuolimmaisella puolella leivinuuni. Nurkkatakan arina oli lakaistu puhtaaksi ja nyt takassa paloi pieni valkea. Äiti veti tantariraudan ulos pesästä, nosti sen koukulle rautapadan ja työnsi padan liekin päälle.
- Maha kipiänä, Seija-siskoni, joka on minua muutaman vuoden vanhempi, valittaa.
Äiti ohjaa hänet kamariin, ja kehottaa: - Pane maate, äiti keittää velliä. Jospa se siittä paranee.
Seija käy vuoteelle. Hän on hyvin kalpea ja hänen vatsansa on aina turvoksissa. Seijan huulet ovat raollaan. Ne ovat kuivat aivan kuin hänellä olisi ainainen kuume. Muuten hänen kasvonsa ovat hyvin sievät.
Ulkona portaan edessä oli vielä hevonen, jonka kuormasta veljet ja siskoni Irja kantoivat loppuja tavaroita tupaan. Kesken touhujen äiti seisahtuu keskelle tupaa ja katselee mietteissään eteensä. Tupa on siivottu hyväksi mutta takan otsa on noesta mustunut. Takka oli ollut pitempään lämmittämättä, joten se ei alkuun meinannut vetää savua ylös.
Äiti on pienikokoinen ja iältään vasta alun viidennelläkymmentä. Hän koettaa järjestellä tavaroita paikoilleen kulkien hiljaisena ja vaiteliaana. Hämmentelee välillä keittopataa ja koskettelee tavaroita: - Hyvinhän ne tänne mahtuvat.
Huutokaupassa oli suurin osa irtaimistosta täytynyt myydä; kaikki maataloudessa tarvittavat työvälineet ja enin osa huonekaluistakin. Huoli toimeentulosta painoi äidin mieltä. Vanhimmat pojat olivat jo sijoittuneet talollisille renkipojiksi. Heistä vanhin Jani oli mennut naapuripitäjään sukulaistaloon. Äiti kaipasi monia tuttuja esineitä.
- Voi kun tuntui pahalle, kun melkein ouvot ihmiset kulettivat pois huutamiaan mulle niin rakkaita esineitä.
Kamarin pöydälle oli nostettu äidin ja isän suurikokoinen vihkikuva. Äiti katseli sitä pitkään ja hipaisi kuin salaa silmänurkkaansa. - Mihinkähän minä tämän panen?
- Pannaan se tähän kamarin seinälle. Se on niin komea, sanoi Pate.
- Liian komea se on mökin seinälle, mutta minnekkäpä sitä muualle, sanoi äiti.
Pate koputti naulan seinään ja kuva ripustettiin siihen. Se on todella komea kuva vieläkin. Ehkä se ei oikein sopinut mökin yksinkertaiseen kalustukseen. Siinä on leveät kullatut kehykset. Äiti on siinä tavattoman kaunis valkoisessa puvussa, pitkässä hunnussa ja päässään kukkakruunu. Isä seisoo komeana tummassa puvussa, rintapielessä kukka hänelläkin. Ja ne viikset; varmaan kellään toisella ei liene ollut yhtä komeita viiksiä kuin isällä. Tosin isä oli minulle vain kuva, koska en häntä muistanut lainkaan. Kun veljet ja siskot juttelivat isästä, tunsin olevani täysin sivullinen koko isäasiasta. Katsoessani isää kuvassa mietin, minkälainen hän oli mahtanut olla. Ottikohan hän minua koskaan syliinsä? Silloin minulle tuli aina Hautasalon mummu mieleeni ja kaipasin häntä.
Usein katselin vuoroin kuvaa seinällä ja vuoroin äitiä. Olihan äiti vieläkin kaunis, kauniimpi kuin kenenkään muun äiti. Mutta niin hijainen ja vakava. Me pienemmät melkein vierastimme äitiä ja usein kysyin: - Äiti, milloin Hautasalon mummu tulee? Tulleeko se kohta?
Ja taas piti katsoa kuvan äitiä ja isää. Ihailla sitä pitkää valkoista pukua, huntua ja kukkaköynnöstä ja sitä kuvan isää. Pojat kertoivat että isällä oli ollut punertavat viikset. Kuvan isä oli totinen; melkein kuin vihaisen näköinen. Veljet puhuivat kuinka isä oli ollut sairaana ja sitten hänet oli viety pois. He sanoivat että isä oli kuollut ja pantu hautaan. Minä en muista siitä mitään. Olin ollut kotona Seijan kanssa ja meillä oli ollut joku vieras täti silloin. Ja sen jälkeen kaikki alkoi muuttua aivan toisenlaiseksi.
Kamarin nurkassa kökötti punatiilinen takka. Sen tulipesän suulla ei ollut lainkaan luukkuja. Pesän suuaukon yläpuolelta oli lohkeillut tiilenpalasia ja tiilien rakoihin oli tullut savusta mustuneita kohtia. Puisella lattialla pesän edessä oli hiilien polttamia mustia koloja. Vuoteisiin oli tuotu olkia, jotka olivat vielä paljaina ja antoivat tupaan kotoisen riihen tuoksun. Joka kerta kun ovesta kuljettiin, tulvi siitä puhdasta raikasta ilmaa sisään. Se puski tuvan perille saakka.
- Mihin pannaan tämä kanapee? kysyi Pate, veljessarjan nuorin poika. Pate oli pyöreäkasvoinen ja aina hyväntuulisen oloinen. Huomasin äidin ilmeen lämpenevän hänen katsoessaan nuorinta poikaansa.
- Nostakaa se tuonne kamarin peräikkunan kohdalle, sanoi äiti. Pöytäkaappi sijoitettiin tien puoleisen ikkunan kohdalle. Siitä oikealle tuli sänky, sellainen sivusta levitettävä. Siinä sain nukkua äidin kanssa. Irjan ja Seijan sänky laitettiin takkaseinälle. Tupaan tuli vuoteet poikia varten.
Pöytäkaappi kiinnosti meitä tyttösiä. Se oli ruskeaksi maalattu ja siinä oli lukko ovessa. Sitä ei saanut avata muut kuin äiti. Kaapissa hän säilytti tavaroita, joihin me emme saaneet omin luvin koskea. Hän säilytti avaintakin omassa tallessaan. Joskus kun äiti jaksoi olla mukavalla tuulella, hän otti avaimen, aukaisi pöytäkaapin oven ja näytteli meille tyttösille siellä olevia esineitä. Siellä oli kauniita lippaita, oli kupolin mallinen lasiastia, jonka sisällä kullanvärinen kuparimöhkäle. Se kimalteli kirkkaassa nesteessä kuin kulta. Kaapissa oli valokuva-albumeja, joista yhdessä oli soittorasia. Kun sitä vieteristä veti, se alkoi soittaa kaunista melodiaa. Samassa kaapissa äiti säilytti myös suurta kuvaraamattua, josta hän joskus näytteli meille kuvia.
- Näyttäkää äiti sitä kuvaa jossa on Jeesuslapsi, pyytelimme. - Se on niin nätti. Muttei katota sitä, jossa on rosvon näkösiä miehiä.
Silloin, kun äidillä oli aikaa vetää albumin vieteriä ja saimme kuunnella soittoa, oli kuin juhlaa. Ehkäpä äitikin silloin hetkeksi unohti sen köyhyyden tilan, johon hän oli isän kuoleman jälkeen joutunut. Soittoa kuunnellessa ei oikein tohtinut puhuakaan. Jos silloin sattui naapurin tyttösiä tulemaan, jäivät he oven pieleen seisomaan Ja kuuntelemaan. Eihän semmoista soittoalbumia ollut koko kylällä kelläkään muulla. Joskus äiti otti esille myös valokuvat ja näytteli niitä meille.
- Äiti, mikä teillä on päässä tässä kuvassa?, Seija kysyi.
- Se on hattu. Sellaisia pijettiin siellä Ameriikassa.
- Miksei äiti pijä vieläkin tuommosta hattua?
- Ei täällä voi pitää tuommosia, sanoi äiti ja aikoi panna kuva-albumit pois.
- Antakaa meijän vielä kahtua, pyydettiin. Katsottiin pitkään sitä kuvaa, jossa äidillä oli kukkahattu päässä. Kuvassa oli kaksi muutakin naista, joista toinen oli äidin sisko ja toinen joku muu tuttava. Kaikilla heillä oli kukkahatut päässä ja pitkät maahan asti ulottuvat tummat hameet sekä valkoiset röyhelöpuserot, joissa korkea tiukka kaulus.
Kuvia katseltiin yhä uudestaan. Emme tahtoneet ymmärtää että äiti, joka nyt kulki huivi päässään milloin ei ollut avopäin, oli joskus käyttänyt hattua, joka oli kuin kukkatarha. Vaikka tuo toinen täti kuvassa oli äidin sisar, ei hänkään ollut yhtä kaunis kuin oli oma kuvan äiti. Äiti ei koskaan pitänyt päällään kauniita pukuja, joita kuvien äidillä oli. Hänellä oli ainoastaan rynkättyjä puolihameita ja suoria puseroita. Joskus onnistuessaan saamaan rahaa, hän osti suoraraitaista pumpulikangasta ja ompeli itselleen puoliesiliinan. Muistan, että se oli aina saman mallinen.
Kyläpuhto, johon olimme muuttaneet asumaan, oli nimeltään Kuittikangas. Koska monellakaan mökkilöisen vaimolla ei siihen aikaan ollut päällystakkia, lainasivat kylän vaimot äitimme takkia joutuessaan asioimaan kirkonkylällä tai jossain kauempana. Nimi Kuittikangas jo kertoo, millaisia ihmisiä kylällä asui. Tosin melkein jokaisessa muussa mökissä oli lapsilla isä elossa, joka saattoi kulkea töissä - tienestissä - niinkuin sanottiin, kodin ulkopuolella.
Vastakkaisella puolella tietä asui naapuri, jota sanottiin Kuittilaksi. Maija ja Heikki olivat lapseton pari. He kulkivat veistossa ja kylällä puhuttiin, että ovat taas menneet veistoon Reisikkääseen Maija ja Heikki. En tiennyt silloin mitä se veisto oikein oli; eiväthän isot ihmiset meille kakaroille juuri mitään selittäneet. Itse jouduimme tekemään asioista johtopäätöksiä, semmoisia kuin nyt osasimme. Olihan Maijalla ja Heikillä lehmäkin. Joku naapurin vaimo sen hoiti, kun he viipyivät tienesti-reissullaan. Maijalla olivat silmät aina hassusti sikkarallaan aivan kuin hän olisi niillä silmillään nauranut.
Maijan piiputtelu se oli vasta katsomisen arvoista. Leveän hameensa taskusta hän kaivoi pienen pussin. Otti sieltä pikkuisen kovannäköisen tumman pötkön, josta tulitikkulaatikon päällä pienellä puukolla veisteli pikanellia piippuunsa. Kun piipun koppa tuli täyteen, hän paineli peukalolla kopan tiukkaan, laittoi varren suuhunsa, raapaisi tulitikun ja sytytti piippunsa. Hän veti posket lommollaan ja välillä tussautteli suullaan. Kun piippu oli kunnolla syttynyt, Maija veteli silmät sikkarallaan meheviä savuja koko naama suloisessa hymyssä. Maijalla oli kihara tukka. En muista kenelläkään toisella olleen sellaisia hiuksia. Hän oli muutenkin ryhdikäs ja komea ihminen; miestään hieman isompi.
Kamarin pöydän kannessa oli kolo. Se peittyi, kun äiti laittoi pöydän päälle liinan. Pojat selittivät, että kolo oli tullut siihen siten, kun isä oli kerran reuhannut juovuspäissään ja iskenyt tuolin pöydän kanteen säpäleiksi. Silloin äiti oli antanut naapurille luvan sitoa isän, kunnes hän oli rauhoittunut. Selvittyään isä oli kyllä katunut ja pyydellyt anteeksi. Äiti suri sitä, kun isä juovuksissa ollessaan kohdisti vihansa vanhimpaan poikaansa Janiin, jota äiti hyvin suuresti rakasti. Jani oli käytökseltään aina hyvin miellyttävä, mutta jokin hänessä isää ärsytti.
Koska vanhemmat veljeni olivat joutuneet hajaantumaan kotoa, näin heitä harvoin. Harvimmin ehkä Jania. Meillä oli kotona sitra, jota hän soitti parhaiten. Erään kerran Jani oli edellispäivänä tullut käymään kotimökillä ja aamulla kun heräsin, kuulin tuvan puolelta soittoa. Menin tupaan. Jani makasi sängyllä selällään sitra vatsan päällä ja soitti. Minusta kuulosti kuin Jani olisi nyyhkäissyt soittaessaan. Hiivin paljain jaloin hänen lähelleen. Aivan varmasti Jani itki. Painoin pääni sänkyä vasten, jolloin Jani huomasi minut, hipaisi kädellään hiuksiani ja sanoi: - Annukkahan se siinä.
Myös Matti ja Esko saivat rengin paikan samasta pitäjästä kuin Jani. Ville yritti etsiskellä töitä pohjoisesta. Aika oli sitä niin sanottua pula-aikaa, jolloin työtä ei ollut - ei etenkään poikamiehille, joita kaikki veljeni olivat. Emppu ja Pate saivat lähitaloista rengin paikat.
Äiti on petannut vuoteen pyhäkuntoon, eli työntänyt sängyn kapeaksi ja nostanut tyynyt ja peitot korkeaksi kasaksi olkien päälle. Niiden päälle hän oli levittänyt valkoisen kohokuvioisen peitteen. Sen päälle ei saanut mennä istumaan tai makaamaan. Olihan se juhlallisen näköinen, mutta kyllä se meistä lapsista oli parempi silloin, kun se oli levällään ja siinä saattoi istuksia.
Irja luki läksyjään pöydän ääressä, eikä häntä silloin saanut häiritä. Seija oli taas sairaana, eikä jaksanut talostella minun kanssani. Aikani kävi ikäväksi, kun uloskaan ei voinut mennä.
- Tuleppa Annukka kahtomaan ko heppa tulee, sanoi äiti.
Juosta kipitän ikkunan luo, mutta en ylety näkemään tielle. Näkyy vain puitten latvoja ja taivasta. Äiti veti tuolin ikkunan eteen, ja nosti minut sille seisomaan. Tiellä veti hevonen kärryjä, ja niillä istui mies nykien suitsista.
- Ei tule Joona enää kotiin hevosella, sanoo äiti ja seuraa hevosen menoa niin kauan kun sen ikkunasta näkee. Hevonen meni menojaan. Katselin ikkunaa. En oikein muistanut, millaiset ikkunat kotona olivat olleet, mutta tämä oli erilainen kuin ennen. Sitä piti oikein kädellä koskettaa.
- Tiinä on pikkuten maalia, sanoin.
Äiti otti minut polvelleen istuutuen tuolille ja neuvoi: - Älä sano tiinä, vaan sano siinä.
Ja hän opetti edelleen: - Sano: syö susi suolaa.
Mutta vaikka kuinka yritin, niin minun suustani "töi vain tuolaa". Eikä kieleni myös taipunut aivan heti sanomaan, kun äiti opetti "hiiri puri pärettä". Karauttelin kurkun kautta "hiigi pugi pägettä". Mutta sitten kun ne ärrät ja ässät lopulta löytyivät, tuntui kuin hiiri todella olisi purrut pärettä.
Pihalla oli iso kivi ja sen päällä kolo, johon sateella kertyi vettä. Isot ihmiset sanoivat, että kun siinä sadevedessä hankaa käsiään kiven pintaan, saa niistä lähtemään syylät pois. En löytänyt käsistäni syyliä enkä omin voimin päässyt nousemaan kiven päälle. Kiertelin puolelta toiselle ja yritin kiivetä, mutta ei kun ei. Irja pääsi ja Seijakin. He vetivät minutkin kivelle, mutta se oli liian ahdas kaikille kolmelle. Kivi houkutteli minua ja kiertelin sitä yksin ollessani monet kerrat. Kun viimein onnistuin pääsemään sen päälle istuin siinä huohottaen onnellisella. Tuntui kuin olisin omistanut koko maailman. Sen kiven päällä sitten istuskelin kaikkein mieluiten. Sieltä katsellessa maailmani näytti aivan ihmeelliseltä. Taivas oli huikaisevan korkealla. Pilvet hajaantuivat isommista möhkäleistä pienemmiksi. Toiset pilvet taas näyttivät sivuuttavan toisensa aivan kuin kilvan.
Kotimökin ohi kulkiva maantie nousi vasemmalta hiukan alavammalta maalta. Oikealle päin mentäessä oli pieni mäki. Se oli kuitenkin niin suuri, että siinä talvella saattoi laskea kelkalla mäkeä, tai lasketella jaloin liukua liukkaalla reen jalaksen jäljellä. Kuittikankaan asumuksista raatarin talo oli kaikkein komein. Se oli päälläpäin laudoitettu ja oikein maalattu keltaiseksi. Talo oli korkea pytinki, koska siinä oli vinttikamari. Alakerran tupa oli isompi kuin meillä. Lisäksi raatarilla oli tuvassa hellatakka. Tuvasta lähtivät rappuset vinttikamariin. Ensi kertaa noustessani niitä minua pelotti, mutta käsi lujasti Irjan ja Seijan kädessä en enää luullut putoavani.
Raatari oli ammatiltaan vaatturi ja hänen oikea nimensä oli Matti. Kyläläisille hän oli kuitenkin vain raatari ja hänen vaimonsa oli raatarin emäntä. Yleensä vaimoista ja heidän miehistään käytettiin sellaisia nimityksiä kuin Taavetin Alliina, Heikin Tilta, Hieroja-Miina, Mantan Matti ja Pohjanojan Tilta. Tietysti talon emäntiä kutsuttiin emännäksi, mutta suutarin vaimoa sanottiin suutarin emännäksi. Liekö siinä ollut jonkinlainen arvojärjestys. Raatarilla oli kanssamme samanikäisiä lapsia eli kakaroita, joiksi meitä yleisimmin kutsuttiin. Sen vuoksi talostelimme hyvin paljon keskenämme ja oleskelimme toistemme kotona.
Äiti kävi talollisilla töissä silloin kun töitä sattui olemaan. Hän ei tosin ollut ainoa, joka joutui huoltamaan kakaralaumaansa yksin ja työn saanti oli senkin vuoksi vähäistä. Äidin ollessa töissä Irja joutui paimentamaan minua ja Seijaa ja usein tulivat raatarin tytöt tuolloin meille talostelemaan. Toisinaan saattoivat isomat tytöt kyllästyä ammana olemiseen ja yrittivät saada meidät pienemmät uneen, jotta olisivat päässeet omille teilleen uimaan tai muuten vain olemaan keskenään. Silloin he saattoivat laittaa tyynyn tuoliin ja panivat meidät siihen päälle. He kiikuttivat meitä tuolissa, hivuttivat otsaa ja lauloivat "paa paa piiaan silimät kiinni, ennen ko tuo hiiri tullee". Ja meniväthän ne silmät joskus kiinni. Ei kai niinkään unesta vaan pelosta, että hiiri tulee ja vie mennessään. Silloin hiipivät ammatytöt ulos, mutta eiväthän he kauaksi ehtineet, kun jo juoksimme perään huutaen: - Äläkää jättäkö!
Monesti saimme silloin nipistyksen ohimoon ja varoituksen: - Jos sanot äitille, niin nipistän vielä lujemmasti!
Joskus ammatytöt onnistuivat livahtamaan ulos niin joutuin, että ennättivät juosta jo navetan takaa menevälle joelle johtavalle polulle. Irjan vaaleat pitkät letit vain heilahtelivat heidän juostessaan. Me pienemmät kakarat rääkyen juoksimme perään. Silloin heiluivat ammatytöillä jo kädet ja he uhkasivat: - Ei kyllä ennää jäähä teijän kansa. Aina nuita pittää vahata, nuin isot kakarat. Pärijäisittä kyllä jo ilimanki.
Isommat tytöt puhelivat sipiseinällä keskenään, että on sillä tuolla Anulla komeita poikia; varsinkin se Jani ja Ville. Vaan kun ne on niin köyhiä. Renkejä vaan. Minä en ymmärtänyt mikä paha oli olla köyhä, kun kerran komeita olivat. Raatarin talon vierellä samalla puolen tietä oli Taavetin mökki. Sen takana metsässä oli tervahauta, joka oli kesän aikana lapsille mieluinen leikkipaikka. Hauta oli kuiva, musta ja pyöreä kuin rautapata. Sen kiiltävät seinät olivat sileät ja aurinkoisella ilmalla ihanan lämpimät. Kun haudan pohjalla makasi aivan litteänä, ei sieltä kukaan huomannut, ellei tullut aivan haudan reunalle. Sinne minä juoksin usein kun ei muuta mukavaa ollut tai kun halusin olla yksin. Ja kun minua huudeltiin en useinkaan vastannut. Halusin pitää sen omana piilo-paikkanani. Maatessani silmät raollaan vasten aurinkoa näytti maailma aivan punaiselta. Kun suljin silmäni, näin silmäluomienkin läpi punaisena auringon. Hieman siristäessäni silmiäni näytti kuin pienet valopallot olisivat hyppineet ohitseni ja kun aurinko pilkisti puitten oksien läpi näytti kuin puu olisi ollut tulessa. Linnut asuivat puissa lennellen oksilta oksille ja puhellen siristen keskenään. Katsellessani ohikiitäviä pilviä tuntui kuin olisin irronnut maasta ja lähtenyt lentoon. Silloin täytyi painaa silmät lujasti kiinni ja laittaa kädet maahan etten tuntisi putoavani.
Tervahaudan takaa alkoi neva, johon syystalvella nevan jäädyttyä laitettiin huijankelkka, jossa toisten työntäessä sai huimia kyytejä. Kun mättäitten välissä vesi jäätyi, eikä lunta vielä ollut satanut, saattoi kirkkaan jään alle tirkistellessä nähdä vesikuplien liikkuvan. Jo vähäisinkin elämä veden alla sai mielikuvat liikkeelle. Siellä kirkkaan jään alla avautui salaperäinen maailma, jonne ei kenelläkään toisella ollut asiaa tulla. Siellä nevalla tuoksui niin hyvälle. Se tuoksu tarttui vaatteisiin ja hiuksiin seuraten kotiin asti.
Milloin vanhemmat veljeni kävivät kotona renkipaikoistaan, kuuntelin kuin sivullinen heidän puheitaan. He puhelivat entisestä elämästä ja asumisesta kotona. Heillä oli ikävä toisiaan ja ikävä kotiaan. Ikävää se oli myös äidillemme, joka ei voinut pitää poikalaumaansa kotona. Osa heistä oli vielä niin nuoriakin. Erityisesti Jani, joka oli joukon vanhin poika, muisteli, miten ennen kotona tehtiin työtä omalla pellolla ja saatiin ajaa omalla hevosella.
- Miksihän se isä vaihtoi sen talon sieltä Jokikylältä toiseen. Siellä kun oli niin hyvät jokivarsipellot. Ja muutenkin niin komea paikka. Kyllä me olisimme siellä pärjänneet.
- Niin. Ja entäs se Pietilän paikka siellä Salonkankaalla. Sielläki oli paljon maata ja komeat, hyvät rakennukset. Eikä silloin ollut meillä velkaakaan ettei ollut mikään pakko myydä, muisteli Ville.
- Mikä olis meijän siellä ollessa, näin hyvä työväki omasta takaa, puhelee äiti ja hämmentelee marjapuuropataa. Pata roikkui tantariraudasta nurkkatakassa. Siitä roiskahtelee kuplia ylöspäin. Äiti vetää pataa hiukan eteen, ettei se kiehuisi liikaa, roiskuttaisi ja puuro palaisi pohjaan ja laitoihin.
Padan kylkeen ilmestyy läikkä tulenpunaisia kipinöitä. Ne säkenöivät ja siirtyilevät paikasta toiseen. Kipinöillä näyttää olevan kiire muodostella erilaisia kuvioita kunnes ne vähitellen väsyvät ja sammuvat. Puuro tuoksui kypsälle. Äiti nosti padan takkakivelle, kauhoi puuron kuppeihin ja kaapi itse padan. Sitten hän liotti ja pesi sen ennenkuin sen sisäpinta ennätti kuivua. Äiti oli tehnyt pesimen kuivista kuusen oksista.
- Hyvää tämä äitin keittämä puuro.
- Mutta oli meillä köyhyys jo silloin isän viimeisenä jouluna kun aattona jouduttiin tappamaan se lammas, että saatiin velliä.
Pojat alkoivat taas muistelunsa: - Mutta saatiin sentään leipääkin, kun se Haapaniemen Kusti antoi jauhoja. Oli sekin jouluaatto. Tahottiin paleltua sillä reissulla, kun oli niin mahottoman kova pakkanen. Ku lähettiin Jouluaattona myllyyn. Eihän ne ennää kukkaan jauhanu jyviä aattona. Piti se Kiviniemen täti meistä hyvvää huolta. Ruokki ja kahavitteli. Riisutti kengät pois jaloista, että saatiin lämmitellä. Se oli mukava mummu, aivan kuin äiti. Puhalteli jalkoihin ja hieroi. Puheli meille, että mitenkä ne ny jouluaattona teijät myllyyn laitto. Vai on se Joona niin huonona; mitenkä teijän nyt sitte käy.
- Eivät aikoneet niistä jauhoista etes maksua ottaa.
- Eivätkä ole ottaneetkaan, olen minä siellä käyny, sanoi äiti.
Puuron syötyään Jani otti taas sitran ja soitti. Sitä kuunnellessa ei tahtonut malttaa mennä nukkumaankaan. Jani soitti aina niin kauniisti. Kuulosti kuin sitrassa olisi ollut silloin aivan erityisen kauniit soinnut kuin jonkun toisen soittamana. Näytti kuin Jani soittaessaan katsoisi jonnekin hyvin kauas ja näkisi jotain mitä me toiset emme nähneet.
Talvisin oven pieleen tuotiin iltaisin puukiulu, johon kukin yön aikana tarpeen tullen kävi laskemassa vetensä. Silloin kun pojat olivat kotona, kiulu saattoi aamusella olla niin täysi, että meidän pienempien, jotka nousimme myöhemmin ylös, täytyi hädissämme juosta joillakin kenkä-ronttosilla ulos pissalle. Kesällä oli toista, kun saattoi juosta nurkan taakse paljain jaloin.