Oli oikein vanhanajan heinäpoudat. Maa hehkui lämpöä, eivätkä yötkään jaksaneet nostaa kastetta haitalle asti. Niitetyn heinän jälkeen ei uutta äpäristöä hetkeen noussut. Aurinko porotti pilvettömältä taivaalta. Hevoset huiskivat kärsimättöminä häntäänsä ja takoivat jalkojaan jos niitä vähänkin seisotti. Oltiin Ojalan niityllä. Pitkät sarat olivat levällään kuivumassa olevaa heinää, jota äiti Paten kanssa karhoi kun he ryhtyivät haravoimaan laitoja. Ojalan isäntä ajoi hevosta, seisotti sen ja pyyhki hikeä otsaltaan. Hän huikkasi: - Tuoppa Annukka juoma-astia!
- Ei täälä oo! huusin hetken perästä etsittyäni. Juoma-astia oli unohtunut taloon ja niittyväkeä vaivasi kova jano.
- Meeppä sinä Annukka hakemaan Jussilasta vettä, mutta käy äkkiä, käski isäntä ja huusi vielä perään: - Juokse!
Lähdin pinkomaan juoksujalkaa pitkin kärrytietä. Tien pinta oli kuivaa ja koloista. Koetin sovittaa askeleeni kärrynrattaan painamalle sileälle uralle. Juostessani toinen lettini aukesi ja tukka hulmuten kiisin kohti kylärykelmää. Mietin, että kumpikahan se noista taloista mahtaa olla; ainakin tuossa isommassa lalossa on sellainen kaivo kuin äiti sanoi sen olevan. Poikkesin taloon vievälle pihapolulle. Talo oli se oikea johon minut oli neuvoltu menemään. Siinä oli iso valoisa eteinen, porstua, niinkuin sitä silloin sanottiin. Tuvan ovi oli leveä ja korkea ja raskas vetää auki. Se oli tummaksi maalattu. Yletyin juuri ja juuri ripaan josta sain vedettyä oven auki. Astuin tupaan ja jäin ovenpieleen seisomaan. Tuvassa oli taloille ominainen hiukan imelä hapan haju, joka muistutti hapanta maitoa. Takan edessä seisoi emäntä ja hämmenteli isoa rautapataa. Hän huomasi minut ja kysyi: - Mitäpä tytöllä asiaa?
- Tarttis saaha Ojalan niitylle vettä, kun isännällä on jano.
- Ookko sinä Anun tyttö, Anuko on Ojalasa niitulla? Vai on sillä isännällä jano. No ihimekkö tuo, janottaahan se kuuma ilima ja ko riijuulla kulukee.
Muistinkin siinä kuinka Jani kyseli Patelta, että vieläkö se isäntäs kulukee sielä Isollasalolla riijuulla. Minua emännän puhuminen ja jahkaileminen kuitenkin hermostutti. Olisin halunnut saada sen veden äkkiä, että olisin päässyt sitä pian viemään. Emäntä kuitenkin puheli: - Ootahhan ny, kun saan tämän keiton kiehumaan ja ettei se kiehu yli.
Emäntä hämmenteli keittopataa kaikessa rauhassa. Hän veti välillä pataa poispäin tulelta, puhalteli pataan ja tarkasteli keiton kiehumista.
- Mee ny istuun niin kauvaksi, kehotti emäntä.
Unohtui siinä isännän varotukset pian käymisestä. Istuin penkille ikkunan viereen ja katselin ulos. Pihalla käyskenteli parvi kanoja ja niiden joukossa oli komea, kirjava kukko. Se nosti välillä päätään ylväästi ja tarkasteli kanalaumaansa, kuoputteli jaloillaan ja nokki. Samoin tekivät kanat, eli kuoputtivat, nokkivat ja ruiskauttelivat vaaleita kiekuroita pihanurmikolle. Vihdoin emäntä sai keittonsa asettumaan ja lähti antamaan vettä.
- Vintataan kaivosta niin on kylymempää.
Emäntä nousi kaivon kannelle, laski ämpärin kaivoon ja nosti ylös. Kaivo oli samanlainen kuin kotimökillä.
- Pannaan siihen vähän sekaan kurria niin tulee sintua.
Emäntä lähti vielä tupaan kurria hakemaan ja lorahutti palattuaan sitä pääläriin. Vihdoin pääsin lähtemään ja kun viimein jouduin sen juoman kanssa niitylle oli siellä isäntä huudon ja manauksen kanssa vastassa: - Kun niin tuhannen kauvan viivyit!
Hän tuli, sieppasi astian ja alkoi ahnaasti juoda. Yritin selittää: - Ko sielä oli emäntä keitto-touhuissa, se joutanu heti antamaan.
- No sintua, pitihän se arvata! puhisi isäntä ryystäessään suoraa pääläristä. Minua janotti myös, mutta en tohtinut juoda. Vasta kun äitikin tuli juomaan uskalsin ottaa osani. Kauan ei isäntä malttanut hevosiaan lepuuttaa, kun hän jo istahti haravakoneen päälle, maiskautti suutaan ja nykäisi samalla hevoset liikkeelle.
- Säälittää jo nuo hevosetki, eilenki niitti puolille öin, juttelivat äiti ja Pate.
- Sillä on kiire kun pian on Ojalassa häät ja pitäs sitä ennen olla tämän vainion heinät lavossa.
Äitiä oli pyydetty häätaloon kokiksi ja minä sain mennä hänen mukaansa. Äiti oli ostanut Hakalan kaupasta metrin suoraraitaista pumpulia ja ommellut siitä esiliinan itselleen. Hän näytti oikein siistiltä valkoisessa puserossaan ja tummassa hameessaan. Päässään äidillä oli pumpulihuivi, joka oli solmittu kiinni niskan taakse. Minä en ollut aikaisemmin koskaan käynyt häissä. Sen vuoksi koetin kovasti kuvitella minkälaista siellä olisi. Ainakin sana häät oli eri makuinen kuin hautajaiset. Nehän maistuivat kuuselle ja vainajalle ja niissä jotkut äidit itkivät. Vaikka toisaalta he olivat hyvillään, kun saivat antaa lapsensa taivaaseen ennen kuin ne "turmeltuivat ja syntiin taipuivat" niinkuin sanottiin. Kuljin äidin jäljessä ja katselin hänen jalkojaan. Nyt hänellä oli jaloissaan norjanlipposet. Niissä Amerikan kuvissa äidillä on pauloitetut mustankiiltävät nauha-kengät. Ajattelin, että kunpa äiti vielä panisi päälleen ne hienot puvut, joita hän siellä käytti. Mutta ei kai se enää sovi, kun ei ole isääkään. Yritin astua yhtä pitkiä askeleita kuin äiti, mutta en ylettynyt. Toisen kumilipposeni isonvarpaan kohdalla oli reikä ja siitä meni hiekkaa kenkään.
- Olisi sittenkin pitänyt ostaa isommat lipposet. Olisivat pitempään kestäneet, äiti sanoi.
Talossa tuoksui paistetulle lihalle. Äiti joutui heti taloon tultuaan keittämään ruokia yhdessä toisten emäntien kanssa. Väkeä alkoi hiljalleen saapua ja istuimet täyttyä. Siinä kättelivät ja kyselivät kuulumisia. Aivan erilaiselle häät tuntuivatkin. Maistuivat ja tuoksuivat, vaikka oli samanlaisia ruokia: rusinasoppaa, kahvia ja nisua. Aivan samoja ruokia kuin oli ollut hautajaisissa. Mistähän ne saivatkin noin paljon ruokaa, kun sitä muulloin oli niin vähän, mietin. Äiti nosteli suurella kauhalla padasta riisipuuroa kuppeihin, veteli terävällä veitsellä viiruja puuron päälle ja pudotteli niille voinokareita. Voi suli kuuman puuron päällä, ja lähti valumaan viiruja pitkin. Sitten hän nosteli puurokupit uuniin paistumaan.
- Tuuppa Annukka rapaamaan kauha, sanoi Ojalan emäntä, ja antoi minulle suuren puukauhan ja lusikan.
- Siinä he ota, äläkä tiputa päälles!
Kauha oli iso ja siihen oli jätetty runsaasti puuroa niin, etten jaksanut sitä kaikkea syödä. Lisäksi se maistui musteelle. Äiti sanoi: - Taitaa taas tyttö tulla kuumeeseen.
Ojalan emäntä huokasi. Vaikka häätalossa oli paljon muutakin ruokaa, en voinut syödä. Häätalon pitkällä pöydällä oli sahtikarahvi täynnä ruskeaa juomaa. Koska minulla oli kova jano, pyysin saada maistaa. Äiti kaatoi sahtia lasiin. Se kuohui kaadettaessa. Sahti oli oikein hyvää ja sitä olisi juonut enemmänkin. Tällaiselle ne häät maistuvat ajattelin, kun nuolin sahdin vaahtoa huuliltani.
Häiden morsian istui väkijoukon keskellä. Hänellä oli päällään valkoinen leninki ja tummassa kiharassa tukassaan suuri nuttura niskassa. Kun morsian nousi seisomaan huomasin, että hänellä oli mahdottoman hoikat sääret ja pitkät hoikat kädet. Mietin, miten noin hoikka kaula jaksaa kannattaa noin suurta nutturaa. Kun hän lähti kävelemään huomasin, että hänellä oli mahdottoman iso vatsa. Seijan vatsakin oli iso, mutta se olikin kipeä, eikä häiden morsian näyttänyt olevan ollenkaan kipeä. Kasvoiltaan hän oli minusta kaunis ja hänellä oli aivan ihmeen kauniit silmät. Mutta hame oli edestä liian lyhyt ja sääret näyttivät aivan liian ohuilla. Joku häävieras kuiskutteli: - Siinä tuli isännällekki pakko-otto.
Morsian palasi istumaan samalle penkille isännän viereen, joka hänen rinnallaan näytti kovin pieneltä. Mutta kyllä häitten morsian on kauniimpi istuessaan, mietin. En enää ajatellut pahalla isäntäsulhasta, vaikka hän olikin minulle ja Mansikille huutanut ja mekastanut. En sen juoma-vesireissunkaan takia. Isäntä näytti oikeastaan aika nätiltä istuessaan siinä morsiamensa vieressä jalka toisen päälle nostettuna ja kädet polven alla ristissä. Hän jutteli kuitenkin enemmän meidän Janin kanssa, eikä näyttänyt morsiantaan huomaavan paljonkaan. Isäntä ja Jani kulkivat paljon yksissä aina silloin, kun Jani oli kotipuolessa käymässä. Nytkin he nousivat yhdessä ja huomasin heidän menevän ulos. Miehet kävelivät huolettoman näköisesti aitan taa, viipyivät tovin ja palatessaan olivat hilpeän näköisiä läpäten toisiaan olalle. Jani sanoi: - Niin se on käynyt mullekki.
Johon Ojalan isäntä: - Mikäs siinä, ota pois.
- Pakkohan se, eihän siittä mihinkään pääse.
Jani jäi puhuttelemaan häävieraita eteiseen ja isäntä palasi istumaan morsiamensa vierelle. Nosti taas jalkansa rennosti toisen polven päälle ja puheli morsiamelleen. Mutta talon vanhaemäntä huokasi kun tuli liki poikaansa ja sipisi tälle jotakin. Tuvan seinällä roikkui vinottain iso peili. Sen kehykset olivat kullatut kuten äidin ja isän hääkuvassa. Peilistä näin ensin häävieraitten jalkoja. Nousin seisomaan ja kävelin peilin alle. Sieltä vastaan katsoi oma kuvani posket punaisina hehkuen. Illalla minuun nousi kova kuume.
Ojalan talossa on ilta-askareet tehty. Talon vanhaemäntä istuu keinutuolissa kudelmaa kutoen. Hän kuuntelee vinttiin päin meneviä ääniä ja huokaa; johan sinne Iinakin kotiutui. On sekin alkanut illoin kulkemaan kylillä, kun nytkin palaa näin myöhään. Ei tunnu vielä nukuttavan kun tuli päivällä otettua nokoset. Vanhaemäntä keittää kahvit ja laittaa sen pulloon. Hän painaa pullon villasukkaan, laittaa koriin evästä ja lähtee eväskori käsivarrella ulos. Kesäilta on kaunis. Hienoinen tuulenvire käy ilmassa, kun hän virttä hyräellen kori käsivarrella suuntaa kulkunsa vainiolle, jossa Pate on kyntämässä. On hiljaista. Kesä on jatkunut kuivana ja helteisenä. Vieläkin on lämmintä, vaikka aurinko on ajat sitten laskenut. Vain joku yksinäinen lintu, joka kuin arastellen myöhäistä kulkijaa, lehahtaa lentoon ja tirskauttaa hennon äänen.
Yksinäinen nuorukainen kulkee hevosten jäljessä suitset niskansa takana. Pate astelee vakaasti auran perässä ja viilut aukeavat pellolla suorina ja tasaisina. Vaikka työ on raskasta ja Pate vielä aivan poikanen, tuntee nuorukainen työstään mielihyvää. Kova heinätyö on väsyttänyt hevoset, mutta vetävät ne kumminkin iltayön viileydessä pienen lepotauon jälkeen. Pate huomaa saran päässä odottavan vanhanemännän. Hän antaa hevosten seisahtua ja ohjaa ne liki pyörtänöä, josta ne alkavat halukkaasti jyrsiä ruohoa. Hän noutaa hevosille ensin vettä savikolosta ja lähtee sitten kohti odottavaa emäntää.
- Paljompa oletkin saanut peltoa nurin, Tuleppa ryyppäämään kahvia ja on tässä voileipääki, että jaksat.
Pate sieppaa lakin kouraansa ja pyyhkäisee hikeä otsaltaan.
- Istahetaan tähän pyörtänölle.
Pate ottaa emännän tarjoaman mukin, ryyppää siitä ja haukkaa voileipää. He istuvat tovin ääneti.
- No sinä sitte sait sen heinän äitis kansa tehtyä. Tuliko piisalle asti?
- --- tiiä, neki semmosia, paremmin nurmea.
Vanhaemäntä huokaa: - Miten siellä Seija jakso, ku kävit kotona.
- --- se ny ollu vähä paremmassa kunnossa. Tuli sinne niityllekki meijän tyttöin ja raatarin kakarain kansa.
- Vai niin että meijän tytöt ja raatarin kakarat. Niinhän se tahtoo olla, naurahtaa emäntä.
- Sinusta se kasvaa vankka mies. Levähä sitte päivällä kun tulet täältä.
Emäntä kokoaa kahvivehkeet koriinsa ja lähtee hiljalleen kävelemään kotiinsa. Mutta kun Pate päivällä yrittää pihalla nukkua tuoli varjostamassa pään takana liialta auringon paisteelta, me kakarat juoksemme ja mekastamme häiriten hänen lepoaan. Silloin vanhaemäntä kehottaa: - Mee vinttiin nukkumaan.
Pienen matkan päässä meiltä oli Kuittikankaan kyläkauppa, Hakalan kauppa. Heillä oli siihen aikaan kylän ainoa radio. Kauppias ja etenkin kauppiaan rouva olivat hyvin ystävällisiä ihmisiä ja antoivat naapurin kakaroiden käydä kuuntelemassa lastentuntia ja aikuistenkin sunnuntaisin kirkonmenoja. Joka kerran kun radiosta soitettiin laulua "Mikkihiiri merihädässä" eläytyi kauppiaan tytär niin, että itki Mikkihiiren mukana. Silloin kauppiaan rouva tuli aina lohduttamaan tytärtään. Kesäsunnuntaisin kun ulkona tarkeni, kokoontuivat aikuiset ihmiset kauppiaan pihalle kuuntelemaan kirkonmenoja. Kauppias avasi silloin ikkunan, että ulkona paremmin kuultiin ja antoi jonkun kantaa istuimia pihalle, jotta vanhemmat ihmiset saivat istuen kuunnella veisuuta ja saarnaa. Jotkut yhtyivät jopa veisaamaan mukana. Me kakarat istuimme pihanurmella ja koetimme olla häiritsemättä aikuisia. Kuitenkin tapahtumat ympärillä kiinnostivat enemmän. Tuuli vetäisi ulos avoimesta ikkunasta verhon ja heilutti sitä edestakaisin. Avoimesta ikkunasta tulvahti sisältä keitetyn kahvin tuoksu. Kun me emme aina jaksaneet olla siivolla, vaan vaikka lähdimme kesken kaiken juoksemaan, saattoi Juusolan vaari ärjäistä: - Olokaa hilijaa jumalattomat. Kirkonmenojen aikanaki mekastavat!
Mutta Ojalan emäntä sanoi: - Ei tämä silti oo sammaa ko oikiassa kirkossa oleminen.
Aikuisilla oli virsikirjat mukana ja he saattoivat veisata vaikka kuinka. Ulkona veisuu oli oikein komeaa, kun sitä vielä linnut säestivät.
Kirkonmenojen jälkeen kauppiaan rouva kutsui joitakin aikuisia sisälle kahville. Poikkeuksetta hän kutsui aina Aholan emännän. Hän olikin talonemännäksi oikein hieno, melkein kuin rouva. Mutta minusta ei kuitenkaan yhtä hieno kuin äiti Amerikan kuvissa. Olin käynyt Aholassa ja nähnyt emännän siellä istuvan tuolissa siisteissä vaatteissa ja komentavan palvelijaa. Hänen puhetyylinsäkin oli erilainen kuin täkäläisten. Ja olipa Aholan tytärkin erilainen. Hänelle piti lorauttaa kermaa maidon sekaan silloin kun hän joskus kävi meillä. Äiti ei siitä tykännyt, sillä kermaa oli muutenkin vähän. Vähästä kermasta kirnuttu voi piti viedä kauppaan, jotta saatiin ostaa suolaa ja silakkaa. Äiti oli oikeinkin vihainen ja sanoi, että tuskin sulle Aholassa pannaan kermaa maitoon.
Kauppiaan rouva oli sievä vaalea ihminen, ystävällinenkin. Kun hän kysyi jotain asiaa, saattoi hänelle vastata ilman, että odotti äidin vastaavan puolestaan. Hän laittoi aivan ihmeellistä ruokaa. Sain elämäni ensimmäisen lihapullan kauppiaan rouvalta. Hän ojensi sen minulle haarukan nokassa. Lihapulla oli ruskea ja kihisi rasvaisena.
- Oletko saanu ennen tämmöstä, rouva kysyi.
- En. Ompa hyvvää!
Kauppiaan tyttären kanssa päästiin kaupan vintille. Siellä oli isossa laatikossa monenvärisiä villalankoja. Ihastelin värejä ja nuuhkin villalangan tuoksua painaen nenääni niihin ja vetäen oikein syvään henkeä. Menimme kauppiaan tyttären kanssa myös makasiiniin. Siellä oli monien tavaroitten joukossa kumilipposia, joita raahasimme kauppiaan tytön leikkimökkiin, koittelimme jalkoihimme ja kävelimme niillä. Pian kauppias kuitenkin huomasi touhumme ja tuli komentamaan:
- Viekää ne joutuin pois.
Hän katsella mulautti minua vielä sanoen: - Milläpä sinä ainakaan niitä ostat.
Mutta ei kauppias paha mies ollut. Hänhän toi aina joka joulunaikaan aattona naapureihin ruokapaketin. Se oli ainakin mökkiläisille ainoa lahja, jota aina Joulun edellä oikein odoteltiin. Ja syksyisin kun kauppias osti puolukoita, hän ei ajanut meitä kakaroita pois, vaikka me marjoja punnittaessa saatoimme napsia kaikkein komeimmat puolukat suuhumme marjalaatikon päältä.
- Tuossaki on lellumarja, sanoimme kun näimme oikein ison puolukan.
Äiti pesi kauppiaalla pyykkiä. Minäkin pääsin oikein pöytään syömään yhdessä kaupan väen kanssa. Mutta vaikka pöydässä oli monenlaista hyvää ruokaa ja jälkiruokana oikein vatkattua marjapuuroa, en voinut syödä. Kauppiaan rouvalla oli valkoiset pehmeät kädet ja hauska tapa naksutella sormiaan. Hän tuli luokseni, koitteli korvani takana olevaa kirttilää ja kyseli, onko se kipeä. Minusta rouvan kosketus oli niin hyvän tuntoista, että se melkein itketti. Ne olivat niin lämpimän ja hellän tuntoiset kädet. Olin vilustuttanut itseni vesiojalla talostellessa. Siellä olivat kädet ja jalat kastuneet ja olin taasen saanut kuumeen.
- Niin hyvää ruokaa kun siellä oli, etkä saattanut syödä, sanoi äiti kun tultiin kotiin.
Seija makasi toisessa vuoteessa huulet hiukan raollaan ja valitteli vatsaansa. Äiti keitti mustikanlehdistä teetä ja juotti sitä Seijalle. Minä en olisi halunnut juoda sitäkään, vaikka äiti kehotti: - Juo ny ettet kokonaan kuivetu.
Korvakipua valittaen ja kuumeisena makasin ja uneksin. Kun katselin kattoa, alkoi sen pintaan ilmestyä ihmishahmoja. Joillakin oli niin suuret silmät että pelkäsin. Yritin huutaa, mutta pistävä kipu rinnassa esti äänen tulemasta ja haukoin vain henkeäni. Kattoon tuijottaen näin, kuinka maalaamattoman kattolaudan oksien kuviot saivat ihmisen muodon ja lähtivät liikkeelle. Oli tuttuja ja outojakin. Toiset olivat kummallisia ja pelottavan näköisiä. Vihdoin ihmisistä alkoi muodostua jono. Sitten alkoi tulla pitkä rivi ruumisarkkuja ja saattojoukko arkkujen perässä. Ensimmäisessä arkussa oli siskoni Seija. Sitä seurasivat veljieni arkut toinen toisensa perästä. Viimeisessä arkussa oli äiti. Saattoväki väheni niin, että lopulla oli jälellä enää Irjasisko ja minä. Äiti voiteli rintaani kamfertilla ja puheli: - Ihme on, jos tästä vielä paranee. Sairasti sillonki vuoden vanhana niin huonona, ettei viikkoon itkeny eikä avannu silmiään. Ei siinä osannu muuta kuin katsoa milloin lakkaisi hengittämästä. Parempi ois ku kuolis pois. Ei tästä riskiä ihmistä kumminkaan tule.
Mutta en minä kuollut nytkään. Toivuin, mutta sairastelin usein. Korvakipuun jota podin, yritettiin laittaa kaikkea mitä kukin neuvoi. Joku neuvoi panemaan korvaani mustetta, jopa pikiöljyä. Puhalsivatpa veljeni sinne tupakan savuakin. Mikään ei kuitenkaan auttanut. Sitä veljeni tuskailivat, että kun tuo tyttö aina rääkyy. Eikä kipu ja rääkyminen lakannut ennenkuin korvasta alkoi vuotaa mätää, jolloin särky lakkasi. Tulehdus aiheutti sittemmin kuuloni heikkenemisen. Lisäksi sain liikanimet märkäkorva ja hankurasääski. Kaikilla meillä Kuittikankaan kakaroilla oli liikanimet, joilla nimiteltiin toisiamme aina jos nokkausimme tai emme muuten tykänneet toisistamme. Toivuttuani kuumeesta selitin äidille minkälaista unta katselin sairaana ollessani. Hän kävi hyvin totiseksi ja kyseli yhä uudelleen näystä, mutta sanoi sitten: - Kuvittelit vain, ku kahtelit nuita oksanreikiä tuossa katossa.
Jostakin oli aittaamme kulkeutunut pieni harmaa kissanpoikanen. Se oli pehmeä ja suloinen ja tuoksui hyvälle. Sitä oli mukava silitellä kun se istua kyhjötti sylissä ja kehräsi. Annoin sille maitoa, jota se latki halukkaasti pienellä punaisella kielellään nuollen välillä pieniä viiksikarvojaan. Kun sille ei ilmestynyt omistajaa pyysin äidiltä: - Saahan se olla meillä?
- Olokoon ny vähän aikaa, jospa sille tullee omistaja, lupasi äiti.
Omistajaa ei tullut, mutta eräänä aamuna kissaa ei enää näkynyt. Etsin ja kutsuin, mutta pentua ei vain löytynyt. Vihdoin äiti sanoi, ettei kissaa kannattanut pitää, koska maitoa on muutenkin aivan liian vähän. Ymmärsin, että äiti oli antanut Villen tappaa kissanpennun. Juoksin tervahaudalle. En halunnut olla kotona kun ei saanut pitää edes sitä pentua. Sehän söikin vain niin vähän. Olisinhan minä antanut omasta maidostani osan kissalle. Kukkapenkkinikin äiti hävitti. Kauppiaan rouvalta sain hyppysellisen pieniä kukan siemeniä ja neuvon, kuinka ne piti kylvää. Kaivoin peruna-kuokalla pihalle pienen kukkapenkin. Harasin sen moneen kertaan, kuten kauppiaan rouva oli neuvonut. Piristelin siemenet siihen ja kastelin ja tarkastelin kukkapenkkiäni joka päivä. Pian siihen alkoi kasvaa pikkuisia taimia ja vihdoin lehtiä, joiden nokkaan tuli ensin nuppuja ja sitten pieniä sinivalkoisia kukkia. Ihastelin aikaansaannostani ja näyttelin sitä äidille, mutta eräänä päivänä kukat oli nykitty pois juurineen. Äiti oli ne nykkinyt. Seisoin ja katselin neuvottomana. Mietin mitä sanoisin rouvalle joka oli siemenet antanut, kun hän kohta kysyisi joko Annukan kukat kukkivat. Yritin kysyä, miksen saanut pitää edes sitä kukkapenkkiä. Äiti sanoi, ettei köyhän tytön sopinut kasvattaa kukkia; se on koreilua. Juoksin silloinkin tervahaudalle ja mietin, mitä koreilua on kukkapenkin kukissa, kun äiti oli kantanut kukkia hatussaankin. Äiti kuului huutavan. Huutakoot, ajattelin enkä vastannut. Aurinko paistoi ja lämmitti minua. Se hiukan lohdutti. Täällä ainakaan ei kukaan kiellä minua. Kotona ei kukaan ymmärrä. Puut huojuivat ja tuuli hyväili. Tunsin kärsineeni vääryyttä. Miksi en saanut kasvattaa kukkia enkä pitää kissanpoikasta. Aikuiset saivat tehdä mitä vain. Vaikka kiusata pienempiään Pikkutytöt saivat tehdä vain sitä mitä aikuiset lupasivat. Kapinoin mielessäni etten hankaa Villen selkää enää koskaan, vaikka se kuinka pyytää: - Annukka, tuuppa hankaamaan selekää. Hankaa kovemmasti!
Hangatkoon tästä lähtien itse selkänsä, kapinoin mielessäni. Keksin tervahaudan reunalta ruohotupsun. Tuostapa saan leikkikalun, ajattelin. Kuvittelin, että se ruohotupsu on toisen tyttösen pää. Ryhdyin kampaamaan sormillani ruohoja aivan samoin, kuin äiti kampasi aamuisin pitkät hiukseni. Laitoin jakauksen keskelle ruohotupsua ja molemmille puolille yhtä paljon ruohoja letittäen ne. Ne olivat vain kovin lyhyitä. Lettinauhoiksi laitoin muutaman heinän toisesta mättäästä. Päältäpäin katsoen se näytti aivan oikean pikkutytön päältä. Vihdoin väsyin leikkiin ja juoksin kotiin.
Puskapuhdossa kohosi Hietikon talo maantien varressa korkeana, vaikkakin kuin keskeneräiseksi jääneen näköisenä. Talon piha vietti alaspäin navetan ja ulkorakennuksen suuntaan. Pihalle oli istutettu koivujakin, mutta liekö rakentajalla loppuneet rahat kesken, kun muuten muhkean näköinen talo oli jäänyt ilman ulkoeteistä. Lattiakin eteistä varten oli, mutta ilman seiniä ja kattoa. Sen reunalla oli mukava kesäkuumalla istuksia ja roikottaa jalkojaan. Rappusia sai nousta toistakymmentä askelmaa, ennenkuin pääsi tasanteelle ja siitä sisäeteiseen. Koskapa kattoa ei ollut, olivat rappuset sateella liukkaat ja niljakkaat ja talvella lumiset ja jäiset. Tuvan lisäksi talossa oli kaksi kamaria ja tampuuri. Vinttiinkin olisi sopinut kamari tai jopa useampikin, niin korkea talo oli. Ulkoapäin katsellen olisi luullut kamareita olevankin, koska yläkerrassa oli oikeat ikkunatkin. Hietikon emäntä rakasti kukkia, ruusuja ja pelargonioita. Niitä oli kamarin pöydällä ja ikkunalaudalla sekä pöydälläkin niin paljon, ettei siihen juuri muuta sopinutkaan. Kamarissa oli hieno ruusujen tuoksu aina silloin kun ne olivat kukassaan. Missään muualla en ollut nähnyt niin kauniita tummanpunaisia ruusuja. Emäntä kasvatti myös kaalia ja kaikenlaisia juurikasveja, joita siihen aikaan vähemmän yleensä kasvatettiin ja viljeltiin.
- Miksei se sun äitiski kasvata juurikasveja, nehän on niin terveellisiä. Ja onhan se sun äitis ollu Ameriikassakin. Luulis sen ainakin ossaavan, puheli emäntä minulle, joka talon tyttären kanssa silppusin pataan kaalia.
Antoi hän minunkin pureskeltavakseni kaalinkerästä palasen. Emäntä puhui nuotilleen hiukan lyhyttä hauskaa murretta. Hän oli lihavahko ja hyvinvoivan näköinen. Nyt olisi pitänyt olla äiti vastaamassa, sillä en osannut antaa selitystä siihen, miksi meillä ei kasvatettu juurikasveja. Oli niin paljon muutakin sellaista jota muilla oli, mutta ei meillä enkä ymmärtänyt miksi. Aina kun äiti oli mukana ei tarvinnut edes kuunnella mitä aikuiset puhelivat ellei halunnut. Oli niin, että jos kakaroilta jotain kysyttiin, ei saanut vastata, vaan kysymykseen vastasi aina äiti. Sen vuoksi ollessamme yksin jossain jäimme usein tuppisuiksi ja aikuiset saattoivatkin kiusoitella: - Sultahan on tainnu hiiri viijä kielen.
Niinkuin oli vienytkin jäädessämme usein sanattomana oven pieleen nojaamaan. Sekään ei vielä riittänyt, vaan sanottiin, että se ovipieli on tervattu. Kyllä minä silti vähän vierastin Hietikon emäntää. Olihan hän kerran käännyttänyt minut tyhjin toimin ovelta, kun menin eräänä paivänä maitotörön kanssa puolonen toisessa kourassa kysymään: - Möiskö emäntä puolosella kurria kun Mansikki on vähässä maijossa ja sillä on pieni vasikkakin?
Emäntä sanoi, että antakoon leipää vasikalle eikä myynyt minulle kurria, vaikka en sitä edes ilmaiseksi pyytänyt. Itkua tuhertaen ja puolosta yhä nyrkkiin puristaen tulin kotiin. Silloin äiti lähti itse Ojalasta hakemaan kurria. Sieltähän hän usein sai apua, mutta äiti sanoi ettei kovin usein haluaisi ystäväänsä vaivata.
- Vai pitäisi antaa leipää vasikalle. Kun olisi tarpeeksi etes ihmisille! sanoi äiti lähtiessään.
Hietikolla oli useita lehmiä joita piika hoiti. Hän oli pienikokoinen, ruskeasilmäinen ja iloluontoinen. Hän lauleli lypsäessään Kiinan keisarista, joka "ratsasti ja ratsunsa pystyyn kohotti". Piika hypähteli laulun tahdissa pitkin navetan lattiaa kannatellen lypsykiulua ylhäällä päänsä päällä.
Erkka oli Hietikolla renkinä. Hän ei käynyt kotona öisin nukkumassa, vaan hänellä oli sänky Hietikon tuvan oven pielessä. Siihen useimmat taloon tulijat istahtivat, jos jäivät juttelemaan talonväen kanssa. Erkka kävi kuitenkin usein kotona äitiä katsomassa. Joskus hän kehui talutel-leensa Uutelan tyttöä kynkitysten, mutta sen piti tapahtua salaa. Olihan Uutela iso körttitalo ja Erkka köyhä mökin poika. Erkka kertoi vitsinä, kuinka hän Joensuun Urhon kanssa kyttäsi tienvarren ojassa Uutelan poikaa, joka morsiamensa kanssa käveleskeli tiellä ja jutteli tälle: - Toivoisin, että olisit minun vaan.
Toinen ojanpohjalla makaavista pojista oli lisännyt siihen: - Ijankaikkisesti, aamen!
Vielä Erkka kertoi opettaneensa Hietikon aikuista tyttöä tanssaamaan, mutta: - Se on semmonen tallajalaka, ei ossaa yhtään hetkauttaa! Ja Hietikon emäntä kahtoo siinä vierellä ja varottaa, että älä niin kovin väännä.
- Kyllä sinä olet koko velikulta, sanoi äiti siivilöidessään maitoa. Hän kaapi sitten siivilästä vaah-don lasiin, jonka tarjosi minulle. Sitä oli mukava juoda römöstää, vaikkei siinä maitoa juurikaan ollut. Erkka tuon huomattuaan kauhtui: - Kyllä se on kumma paikka! Talon tytöt saavat juuva maitoa sokerin kansa niin palijo ku jaksavat. Ja kyllä ne sitä juoki kuin siat. Ovatki sitten kankeita ja köntyksiä. Köyhän kakarat saa muuta ko vahun maijon päältä!
Mutta eihän Mansikin maidosta riittänyt juoda asti. Siitä saatu maito nostatettiin, kerma kuorittiin, hapatettiin ja kirnuttiin. Voista äiti kyllä ensin teki meille tytöille voileivät ennenkuin vei sen kauppaan. Joka kerta voikilo olikin sitten vajaa. Saadulla rahalla voitiin joskus ostaa hiukan kahvejakin. Semmoiseen tötteröön kauppias vain laittoi ne pöönät. Äiti otti vielä lasin kädestäni. Hän kaatoi siihen vettä ja joi. Katselin äitini sivukuvaa kun hän ryyppäsi vettä. Hän kumartui samalla hiukan ja katseli ulos. Huomasin äidin kasvoilla kuin värähdyksen.
- Tuuppa Erkka kahtomaan ko minä yletyn jo kanapeen asti!
Menin pitkin pituuttani makaamaan penkille: - Kato, käsi vielä mahtuu välliin. Enkookki jo pitkä?
- No ooppa tosijaan kasvanu, sanoi Erkka ja istui sitten penkille. Hän mahtui sille juuri ja juuri jalat suorina istumaan.
Kuittikankaalla elää kituutettiin päivä kerrallaan. Mökkiläisten nautintona oli lämmin kesäinen sää ja lempeä vilvoittava sade. Tuolloin tarkenivat pienimmänkin töllin asukkaat enempiä kärvistelemättä. Unohdettiin talven aikaiset vilut ja aikoja sitten talkoilla kerjätyt polttopuut. Nyt pärjättiin talollisten metsistä kerätyillä risuilla ja kävyillä. Suuret kuuset, joita kasvoi mökkien takana, kasvattivat punaiset käpynsä lasten ihailtaviksi. Taivas liepäsi sinisenä metsän ja Kuittikankaan kyläläisten yllä. Pojat kiipeilivät puissa etsien harakan ja variksen munia. He keräsivät löytämistään pesistä munat, keittivät niitä ja kehuivat olevan aivan yhtä hyviä kuin kananmunat. Me kakarat juoksentelimme ulkona paljain jaloin ja saimme kinttuihimme variksensaappaat. Niitä sitten näyttelimme toisillemme ja vertailimme, kenellä kaikkein pahimmat olivat. Joidenkin jalat täytyi tervata, koska luultiin sen olevan parasta voidetta. Vaimot imettivät pieniä lapsiaan paidan alta esiin vetämistään rinnoista. Saattoivatpa vaihetellen imettää toistensakin lapsia.
- On tämä erilainen imettää ko oma lapsi, sanoivat.
He saattoivat kehuskella, kuinka mukavaa on imettää pikkulasta. Siinä samalla kuultiin, kenelle nyt oli tulossa pikkuisia. He puhuivat, että se ja sekin on jo pieniin päin. Meille lapsille oli vielä siinä iässä lasten tulo kovin salaperäinen asia. Sanottiin vain niiden tulevan saunan lauteitten alta tai että kätilöt tuovat niitä jostain kaukaa, kuten nyt oli tuonut Ojalan nuorelle emännälle tytön. Kun seuraavan kerran näin Ojalan nuoren emännän, ei hänellä ollutkaan enää liian iso vatsa. Mutta kalpeampi hän oli ja sievempi. Äiti oli huojentunut saatuaan Mansikkinsa vietyä talven yli. Jo monet viikot ennen ruohon viheriöimistä oli pitänyt rapata latojen alustoja ja riipiä palmuja lehmän eteen syötäväksi.
Seija, joka vuosia oli ollut kovin kivulias, ei enää jaksanut oleskella ylhäällä. Hän makasi vain laihtuneena vatsa turvoksissa ja valitteli kipujaan. Naapurin tytöt yhdessä Irjan kanssa lauloivat Seijalle Jeesuksesta, lasten ystävästä. Edellisviikolla olimme toisten tyttöjen kanssa kaivaneet tuvan taakse kolon, johon olimme haudanneet räsynuken.
- Kuolemaa se ennustaa, jotkut sanoivat.
Seija oli sairastaessaan hyvin arka. Kun äiti oli poissa kotoa, täytyi ovi pitää sisäpuolelta aina haassa. Jos joku tuli kysyttiin, että kuka siellä ja mitä on asiaa. Emmekä tohtineet avasta ovea omalle Janne-papallemme, joka eli vielä pitkään isän kuoleman jälkeen. Pappa kopisteli oven takana ja pyysi: - Aukaskaa hetikohta ovi.
Mutta Seija itki ja sanoi pelkäävänsä. Eikä auttanut vaikka minä olisin halunnut päästää papan tupaan ja tavata hänet.
- Tulukaa siitte, ko äiti on kotona, sanoivat tytöt.
Vaikka äiti oli opettanut meille Herran siunauksen ja iltarukouksen sekä veisannut ja laulanut kanssamme, halusi Seija puhutella Ojalan vanhaemäntää. Hän tulikin ja puheli Seijalle taivaasta ja Jeesuksesta, joka on lasten paras ystävä. Hän vakuutti, että Seija varmasti pääsee kuoltuaan taivaaseen ja että siellä hänen on hyvä olla.
- Eikä siellä ole mahakaan enää kipeä. Äiti tulee myös Seijan luo taivaaseen sitten kun taivaan isä noutaa täältä pois.
Ja niin Seija-sisko nukahti rauhallisesti pois eikä hänen tarvinnut enää valittaa kipeää vatsaansa. Seija oli hyvin vaalea ja sievä siinä nukkuessaan. Äiti vei Koiviston papalle lautoja, joista Seijalle tehtiin arkku. Äiti laittoi valkoisen liinapaidan Seijan päälle ja hänen jalkoihinsa uudet pumpuli-sukat. Kun ihastelin, että Seija saa aivan uudet sukatkin äiti sanoi: Kyllä sinä saat nämä uudet jos haluat. Pannaan Seijalle vanhat sukat.
- Ei, pannaan vain Seijalle ne uudet, sanoin.
Mutta toinen naapurimme tuli sanomaan äidille, ettei Seija tullut autuaaksi, koska vääräuskoinen ihminen oli siunannut hänet.
- Oisitta hakenu minut. Oisin ollu oikia ihiminen siunaamaan ja tyttö ois päässy taivaan illoon.
Mutta ei äiti uskonut että Ojalan emäntä olisi ollut mitenkään vääräuskoinen. Hänhän oli lempeä ja hyväntahtoinen jokaiselle. Ennemminkin saattoi tuo toinen joka tuomitsi olla vääräuskoinen, kun uskalsi tuomita vieläpä lapsenkin. Äiti laittoi hellästi Seijan arkkuun. Siihen asti hän oli maannut kamarissa lakanan alla laudalla. Aina kun joku naapuri halusi vielä nähdä Seijan, avasin kamarin oven, raotin lakanan reunaa ja ikkunassa olevaa verhoa siten, että valo pääsi sisään. Seijan huulet näyttivät käyvän aina vain ohuemmiksi kun häntä katsoi. Muistelin virttä jota Seijalle oli laulettu: "Ah autuasta näin hän pääsi varhain". Se itketti minua yksin ollessa ja sitä lauleskellessa. En oikeastaan kokonaan ymmärtänyt virren sisällöä, mutta itkeminen tuntui luonnolliselta ja sen jälkeen oli helpompi olla.
Sitten tuli joku vieras täti meille. Hän pesi ja puhdisti kaikki paikat lysolin kanssa, vaikka äiti oli jo ennen sitä siivonnut hyväksi koko kodin. Lysoli haisi kauan aikaa vaikka pidimme ovea auki ja tuuletimme. Vieras täti tahtoi hävittää kaikki Seijan vaatteet ja tavarat, ettei niistä saisi mitään tartuntaa. Äiti ei uskonut Seijassa olleen mitään tarttuvaa tautia. Hän oli kuitenkin ennen vieraan tuloa vienyt talteen nuken, jonka Seija oli tehnyt kansakoulussa, mutta jota en ollut ennemmin saanut, koska Seija halusi pitää sen itse. Seija jaksoi eläessään käydä koulua vain silloin tällöin ja nukke jonka hän sai siellä tehdyksi oli hänelle hyvin rakas. Minä en tykännyt omasta nukestani. Sillä oli lerppajalat ja kädet eikä ollenkaan lohduttanut, vaikka nukellani oli oikein kaupasta ostettu pää. Seijan nukke oli tehty huolella. Sillä oli jaloissaan ohuesta villalangasta kudotut sukat ja tossut. Leningin ja lakin saattoi oikeasti riisua päältä pois. Vaikka äidillä oli kovin niukasti rahaa, hän hankki pienen rautaristin Seijan haudalle.
Sen ajan nuorten ajanvietteet ja huvitukset eivät olleet suuret. Tosin nuorisoseura oli olemassa ja siellä valistuneemmat nuoret toimivat. Etupäässä he olivat talollisten tyttäriä ja poikia, jotka järjestivät ohjelmallisia iltamia ja tansseja. Kesäilloin saattoivat nuoret kokoontua metsään tasaiselle kentälle piiriä pyörimään ja laulamaan tai pääsivät jonnekin avaraan tupaan, jossa saattoi hieman pyörähdellä soiton tahdissa. Saattoipa sakki miehiä kokoontua jonnekin metsän kätköihin pelaamaan korttia. Sieltä vaimot tai äidit eivät hevillä heitä löytäneet tai arvanneet tulla hakemaan. Tuolloin saattoi joku uitosta tai jostakin muusta tienestistä tullut mies menettää vähäiset rahansa jonkun taitavan pelurin pussiin. Hävinnyt sai lähteä lastensa ja vaimonsa iuo häntä koipien välissä katsomaan, josko vaimolla olisi antaa jotain suuhun pantavaa.
Kuittikankaalla oli Iitukalla pienen pieni tupa, jossa hän asusteli yksikseen. Hän kun ei ollut sitä miehenkörilästä ristikseen ottanut, vaikka joku aamunvirkku naapuri olikin joskus nähnyt miehenpuolen Iitukan ovesta ulos astelevan. Tuollaisten aamujen jälkeen Iitukka oIi ollut tavallista paremmalla tuulella. IItukka antoi nuorten kokoontua tuvalleen pirskeisiin. Edellispäivänä joku nuorista ilmoitti hänelle, että huomenillalla tullaan. Iitukka nouti Hakalalta kilon nisujauhoja ja hiivaa. Sitä hän ei sitten säästänytkään, vaan leipoi nisua. Illalla kokoontui tupa täyteen tyttöjä ja poikia ja siinä sitten Iitukka keitteli kahvia takan kylkeen nojaten ja seuraili nuorten touhuja katseellaan. Ja jos lantteja kertyi kahvinmyynnistä, hän nauraa hykerteli tyytyväisenä. Nuoret pelasivat pappisilla oloa ja panttien lunastusta. Iitukan porstuassa saattoivat joku nuori tyttö ja poika maistaa ensimmäisen aran suudelmankin panttia lunastaessaan. Sillä lailla litukka sai kahvista ja pullasta hiukan lanttosta jatkoksi niukkaan toimeentuloonsa. Mutta jos pojat olivat visuja tai heillä ei ollut varaa ostaa mieluisalle tytölle kahvia, saattoi hän kuohahtaa: - Pirkule, täälä tarvi olla!
Iitukka pysyi kyllä ajan tasalla ja tiesi kuka kenenkin kanssa riiusteli. Niistä hän ei kuitenkaan kuuluttanut kylällä, vaan piti ne omana tietonaan. Juovuksissa ei Iitukan tuvalle tarvinnut mennä. Hän hoiti itse ovi- ja järjestysmiehen tehtävät. Tuvalla saattoi joku nuori löytää mieluisensa kaverin, jonka kanssa lähti käsikynkkää kävellen tai jos sattui omistamaan polkupyörän, tyttö pääsi pojan kyytin tangon päälle istumaan. Iitukka saattoi jäädä tupansa ikkunasta katselemaan nuorten menoa silmät sirrallaan tuumaillen, että kyllä minä tiedän. Ja sitä seurasi hiljainen kikertävä nauru.
Niinä kertoina, kun isän veli Matti osui kiertomatkallaan Kuittikankaalle, hän kortteerasi meillä. Matti-sedällä oli posetiivi, jota hän soitteli kuulijoille pientä maksua vastaan. Hän kantoi suuren laatikon tuvan pöydälle, nosti siitä ison torven pystyyn ja väänsi kampea. Torvesta alkoi tulla soittoa ja laulua tuvan täydeltä. Välillä se kyllä rahisi ja römisteli. Sitä kuunneltiin kuitenkin silmät ihmetyksestä pyöreinä. Me Anun tytöt olimme tietysti olevinamme ja oikein ylpeitä, sillä olihan Matti-setä aivan oikea ihka oman isän veli. Tuntui ihanalta kun pääsi sedän polvelle istumaan. Äiti ja Matti-setä juttelivat niistä ajoista, jolloin he vielä asuivat Ullavalla. Äiti kyseli sedän vaimosta Mantasta ja nauroi hänen jutuilleen. Minun piti oikein mennä äidin eteen katsomaan häntä, sillä niin kummalliselta äidin nauru kuulosti. Matti komensi äidin keittämään kahvia ihmisille maksua vastaan. Hän möi myös onnenlehtiä niille, jotka olivat tulleet kuuntelemaan posetiivin soittoa. Setä antoi minulle kauniin kuvakortin, jota talletin kauan äidin pöytäkaapissa. Sitä sain ihailla äidin kanssa silloin tällöin kunnes kuva katosi, enkä saanut koskaan tietää minne.
Matti-sedän mentyä kotimme hiljeni. Hänen mukanaan katosi eloisuus ja äiti muutui taas entiseksi hiljaiseksi äidiksi. Tupa tuntui entistä harmaammalle ja yksinäisemmälle. Vain seinäkello tikitti kuten ennenkin. Se mittasi aikaa ja heläytti puolet tunnit ja tunnit säännöllisesti. Kaipasin jotain, jota en itsekään tiennyt. Teki mieli mennä äidin polvelle istumaan, mutta jokin tuntui estävän.
- Äiti, äiti! Nyt sieltä Aino ja Tilta-mummu tullee, touhusin kun huomasin suutarin mökin kohdalla saapuvat vieraamme.
Vedin äitiä kädestä pihamaalle katsomaan.
- No niimpä tulevat.
Äiti ja Tiltamummu tervehtivät oikein kädestä pitäen toisiaan pihamaalla todeten: - Kun ei olla nähtykkään pitkään aikaan toisiamma.
- Niin pitkä matka tuolta Pohojanojalta asti kävellä. Välillä me istuttiin tien vierustalla.
Tiltamummu oikein vesissä silmin pudisteli äitiä kädestä.
- Voi voi ku sinä Anu oot minun serkun emäntä. Aivan se tuntuu niinku oisit ommaa lihhaa ja verta.
Tilta pyyhiskeli silmiään ja poskipäitään huivin kulmalla. Hänellä oli aina vaalea puhdas huivi päässään.
- Mennään nyt tuppaan istumaan ja levähtämään.
Äiti alkoi rustaamaan tulta nurkkatakkaan. Hän kopisteli ämpäristä käpyjä takkaan ja nyökytteli päätään kuunnellessaan Tiltan juttelua ja vastaillessaan hänelle. Äiti nosti tulitikkurasian kannellisen raakoja pööniä varrelliseen kahvirännäriin ja alkoi hiljalleen heiluttelemaan sitä edestakaisin liekin päällä. Kahvista alkoi levitä tupaan kotoinen hyvä tuoksu. Kun pöönät olivat äidin mielestä sopivaksi paahtuneet, hän kaatoi ne tönttöön puhallellen niistä irtonaiset hilseet pois ennenkuin ryhtyi jauhamaan niitä. Kahvimylly ratisi ja äiti suojasi kädellään myllyn päällä etteivät vähäiset muruset karkaisi lattialle. Tilta jutteli: - Kyllä se on kumma ku sen Aakunki piti kuolla niin nuorra. Me ollaan kumpiki jääty leskeksi. Se on kauhia tauti luo keuhkotauti. On se vain ihime ja kumma ettei se tauti tarttunu minnuun ja nuihin lapsiin.
Aikuisten juotua kahvinsa kaatoi äiti meillekin tipan kahvia. Hän lorautti maitoa sekaan ja antoi pienen sokerijytysen lautasen viereen: - Juokaa ny siittä ja menkää sitte ulos talostelemaan.
Minua tarvinnut kahdesti kehottaa Ainon kanssa ulos. Olin siitä oikein hyvilläni, sillä tykkäsin Ainosta vaikka aikuiset sanoivat, että hänessä oli kaatumatauti. En ollut kuitenkaan koskaan nähnyt Ainon kaatuvan. Mutta nyt hän oli väsynyt käveltyään niin pitkän matkan. Hän istahti heti pihalla aurinkoiselle nurmikolle kiven viereen. Minä istuin kiven toiselle puolelle. Muistin kun olin käynyt Pohjanojalla äidin kanssa. Äiti oli lainannut suutarilta kärryt, joilla sain välillä istua ettei tarvinnut koko matkaa kävellä. Muistin, kuinka söin piimäherasta kupistani ensin kaikki juustot vaikka minulle sanottiin, että jätä aamuksikin. Aamulla kupissani oli kuitenkin juustoja. Joku niitä oli siihen lisännyt. Muistelin vielä, kuinka valkoiseksi pesty pöydän kansi siellä oli. Tyynynpäällinen jolla sain nukkua oli hohtavan valkoinen ja koko tupa oli puhdas ja siisti. Olin ollut Pohjanojalla yötä, kun äiti kävi asioilla jossakin edempänä.
- Jaksoikko sinä kävellä koko matkan, kysyin kun olimme istuneet tovin mitään puhumatta.
- Joo, mutta kyllä me välillä istuttiin ja levähettiin.
Minusta tuntui hyvälle vain istua siinä. Ehkäpä Aino on enkeli, ajattelin istuessamme ja katsellessani Ainoa joka vain oli paljonkaan puhelematta. Hänen valkoinen kätensä lepäsi kivellä. Siinä erottuivat selvästi ohuet, siniset suonet. Minun teki mieleni koskettaa kättä. Ainolla oli vaalean siniharmaat silmät ja ne eivät näyttäneet pysähtyvän mihinkään määrättyyn kohteeseen. Viimein hän halusi, että menisimme tupaan.
- Joko te talostelitta, kysyi Tilta kun tulimme sisälle.
- Jo, Aino vastasi.
Tilta alkoi tehdä poislähtöä ja sanoi: - Tulukaa ny käymään sielä Pohojanojalla. Johan se Annukkakin jaksaa paremmasti kävellä. Tulukaa sitte ko lintit on kypsyny. Niitä näkkyyki ny tulevan kovasti. Vain ovat vielä tupella ja raakoja. Minä poimin niitä niin tuutta sitte.
- Kyllä me tullaan. Koittakaa ny teki pärijätä.
Tiltan ja Ainon mentyä tuntui taas kuin ilma olisi tullut viileämmäksi. Menin ulos ja istuin paikalle, jossa äsken Ainon kanssa olimme olleet. Katselin taivasta ja pilviä, jotka valkoisina hattaroina vaelsivat rauhallisesti paikasta toiseen. Olin näkevinäni Seija-siskon ja Ainon istumassa pilvien paällä. Näin niissä sen saman siniharmaan sävyn, joka oli ollut Ainon silmissä ja käsien suonissa. Juoksin sisään äidin luo.
- Äiti, onko Aino enkeli? kysyin, johon äiti sanoi, ettei sopinut kuvitella tuommoisia: - Enkelit ovat vain taivaassa eikä täällä maan päällä näkyvissä.
Mutta minä päättelin, että kyllä Seija oIi enkeli ja niin Ainokin. Olihan hänen seurassaan ollut niin kevyt olla. Ja oli näyttänyt siltä, kuin Ainon hiuksissa olisi ollut säde, kun häntä aurinkoa vasten katselin. Olihan olemassa juoppoja ja noita-akkoja. Aikuiset puhuivat juttuja kummituk-sistakin ja kuinka joku oli muka nähnyt ja kuullut pimeässä kuin huokauksia. Miksei sitten yhtä hyvin voisi olla enkeleitäkin. Juoksin taas tervahaudalle. Katselin taivaalla purjehtivia pilviä. Tuolla varmaan istuvat Seija ja Aino pilven reunalla. Minua alkoi taas itkettää kun muistin virren jota veisattiin Seijalle. Hän "kuoli pois ennenkuin eksyksiin ja synnin puoleen taipui". Ei kai Seija ollut ennättänyt sellaiseen synnin puoleen taipua, sillä hän oli ollut kiltti ja varmasti Aino oli yhtä kiltti. Hehän olivat niin saman näköisetkin. Minäkin olisin halunnut olla sellainen, mutta en ollut. Täällä minä nytkin makasin tervahaudan pohjalla ja kapinoin mielessäni. Erkka oli kyllä oikeassa kun sanoi, että on väärin kun köyhien kakarat eivät saa juoda kyllikseen maitoa. Pohjanojan Tiltakin itki: - Kun ei taho olla mitä antaa lapsille suuhun, kun kaikesta on niin kova puute. Eikä auta vaikka kuinka rukoilee taivaan Jumalalta apua.
Tilta oli itkenyt ja minäkin itkin, kun taas muistin etten saanut Hietikon emännältä kurria. Äidin piti silloinkin mennä vaivaamaan ystäväänsä, vaikka ei olisi sitä halunnut kovin usein tehdä. Mekään emme saaneet äidin kanssa tarpeeksi maitoa. Hieman vain piti kastaa huulia kastaa maitolasin reunassa. Tuntui niin ikävälle, kun äiti oli aina surullinen ja totinen eikä antanut pitää kissanpentuakaan. Sillä hetkellä tunsin melkein vihaavani äitiäni. Alkoi olla ilta. Pilvikin purjehti auringon eteen. Tuntui viileältä eikä tervahautakaan enää lämmittänyt. Piti vain nousta ja juosta taas kotiin.
Puskapuhtoon Alangon taloon oli muuttanut uudet asukkaat. Isommat tytöt supisivat keskenään, kuinka siellä on sitten komea poika.
- Ei Koko kylällä ole niin komiaa miestä. Ei etes Anun pojat ole niin komeita, he kehuivat.
- Se haki mua tanssiin ja voi jee, ku se tanssasi hyvästi, huokaili raatarin Aili.
- Vain oohan sielä tyttöki, pisti Tanu väliin.
Mahtaa se sitten olla komea, kun ei edes meidän Jani vedä vertoja, mietin. Samalla päätin käydä sitä ihmettä paikan päällä katsomassa. Seuraava aamu oli vielä poutainen. Äiti nousi varhain ylös ja valmistautui lähtemään kauemmas töihin. Hän oli lypsänyt Mansikin ja ottostanut sen sekä herätteli minut ylös: - Nouse nyt Annukka. Kampaan sinun hiukset kun minun pitää mennä Rauhalaan asti töihin.
Äiti suori jo vuoteita kun haukotellen kysyin: - Onko se hyvin kaukana? Missä asti se on?
- Onhan se kaukana, mutta minä oion pitkin niittyjä suoraan. Ota tuosta eväspussi ja lähe paimeneen. Minä viivyn tavallista myöhäsempään. Kun tuot Mansikin navettaan haje sille ottosia parteen ja anna vettä.
Äiti kietaisi puhtaan vyöliinan eteensä ja sitoi huivin päähänsä. Hän lähti menemään kiireisin askelin. Jäin voileipä ja maitolasi kädessä katsomaan äidin jälkeen. Syötyäni otin eväspussini. Laitoin luudan tuvan oven eteen niinkuin äitikin aina teki, kun lähdettiin kotoa jonnekin eikä tupaan jäänyt ketään. Nythän koti oli aina päivisin tyhjä, kun Seijaa ei enää ollut ja Irja oli piikana naapuripitäjässä asti. Irrotin navetan parressa seisovan Mansikin kaulasta kytkyeet. Ne helähtivät kirkkaasti pudotessaan alas. Navetan karsinaan jäi ynisemään Mansikin vasikka. Se nosti karvaisen turpansa aidan raosta. Mansikki nuolaisi vasikkaansa ennenkuin löntysteli ulos. Ohjasin lehmäni sinne suunnalle, missä Alangon talo oli. Sielläpäin paimennettiin harvemmin lehmiä, joten sieltä saattoi löytyä Mansikille paremmin jyrsimistä. Sinä aamuna ei tien varsilla näkynyt muita paimenia. Taavetillakin oli omaa maata, jossa he silloin olivat paimenessa. Annoin Mansikin käyskennellä rauhassa eteenpäin. Raatarin kaivon vintti kitisi. Talon aikuinen tytär näytti ottavan vettä. Vähän minua jännitti kun muistelin, mitä tytöt olivat jutelleet. Hakalan kaupan eteen ajoi joku miehenpuoli hevosella. Hän seisotti sen ja sitoi puomiin kiinni. Hevonen alkoi hamuta maata kohti, mutta siinä ei näkynyt ruohoa, vaan ainoastaan paljaaksi tallattua hiekkamaata. Mies meni kaupan ovesta sisälle ja minä jatkoin lehmäni kanssa kulkua. Kaupan kohdalla ei ollut Mansikille yhtään ruohoa. Tullessamme Alangon talon tienoille katselin, josko pihalle ilmestyisi se komea mies. Ei siihen kuitenkaan ketään tullut. Alangon pihassa kasvoi pitkiä synkän näköisiä kuusia vieri vieressä pihan tien puoleisella laidalla. Niiden takana tie kulki. Olin jättänyt Mansikkini siihen tien varrelle, jossa oli hieman leveämmästi pyörtänöä. Lehmä jyrsiskeli aikansa ja minä katsoa tollottelin Alangon pihalle päin. Jätin Mansikin, joka jo aloitti märehtimään ja laskeutui makuulle. Kävelin pihalle. Talon vierustalla aivan liki seinää kasvoi ruusuja. Ne olivat nommosten kanssa sikin sokin. Joissakin polttaraisissa kömpi isoja karvaisia matoja. En ollut aiemmin käynyt tässä talossa, enkä tuntenut täältä ketään. Se oli punaiseksi maalattu ja kokoonsa nähden siinä oli pienet ikkunat.
Porstuan ovi oli auki, mutta arkailin mennä sisään. Mitään ei kuulunut. Rohkaisin itseni ja nousin portaat mennen tupaan. Jäin oven pieleen nojaamaan. Tuvassa oli hämärää ja aluksi en nähnyt mitään. Kun silmät vähän tottuivat, näin keskellä tupaa istumassa vanhan ukon, joka hakkasi kessuja pölkyllä. Koko tupa haisi kessulle. Senn katosta riippui amppelista iso kaktus. Pöydän sivuilla oli kapeat penkit ja takan vieressä lattialla solkkutanttu. Harmaankirjava kissa köyristeli selkäänsä maitokupin vieressä. Ukko keskeytti kessujensa hakkaamisen ja kysyi: - Mitäpä tytöllä asiaa?
Koetin mutista: - --- mulla mittään, muuten vain.
Ja kun en keksinyt mitään pujahdin ovesta ulos. Hämärästä tuvasta tulleena silmäni häikäistyivät auringon paistaessa suoraan porstuan oveen, josta juuri tulin. Ulkona portaiden edessä näin ensin miehen jalat. Kun nostin päätäni ja katsoin ylös näin sitten koko miehen. Hänen päänsä oli niin korkealla, että jouduin katsomaan ylös niska kenossa. Kun silmäni tottuivat valoon näin, että miehellä oli taivaansiniset silmät ja hän näytti nauravan koko naamallaan. Häkellyin niin, etten osannut liikahtaakaan. Tuossa se nyt oli se komea mies, josta tytöt olivat jutelleet. Seisoin vain, kuin en voisi liikahtaakaan. Mies vain hymyili ja sanoi: - Mitäpä tyttö, tule tuppaan.
Tunsin kintuissani kovaa kirvelyä ja kun katsoin jalkoihini, huomasin seisovani paljain jaloin polttaraispensaassa. Lähdin juoksemaan Mansikkini tykö ja huikkasin mennessäni: - Minä vain täälä paimenessa!
Jalkojani poltteli ja niihin nousi aristavia rakkoja, joita täytyi alituiseen sivellä. Mutta koko lopun päivää muistelin sitä isoa komeaa miestä. Kun muistin ne siniset silmät, sykähteli sydämeni ja tunsin oloni kumman levottomaksi.
Muistin, että kauppiaan rouva oli luvannut nyhtää kaupan pihalta ruohoa ja lähdin astian kanssa sinne. Aloin nykkiä seinän vierustalta vehmasta, pitkää ruohoa. Kauppiaan rouva tuli siihen katsomaan touhuani ja haki sitten sirpin, jotta työ kävisi paremmin laatuun eikä jäisi kovin ruma jälki. Enhän minä osannut sirpillä leikata, sillä en ollut ennen edes saanut koskea sirppiin. Kauppias itse tuli auttanaan. Isona miehenä hän leikkasi kouraisten pitkillä käsillään kuin paraskin elonleikkaaja ja puheli leikatessaan: - Kyllähän tämä on nuin pienelle tytölle vähä liika kovvaa hommaa. Missä se sun äitis on, ku ei ite tullut?
Minua ei ollut kukaan aiemmin sillä tavoin säälitellyt ja se tuntui kovin oudolta. Olivathan isommat veljet aina pyytämässä: - Tuo mulle kengät! Haje mulle tupakkaa kaupasta! Hankaa selkää, puhdista housuni!
Kaikkea sellaista asiaa he juoksuttivat.
Ottosastia oli painava, kun kannoin sen kotiin Mansikin eteen. Äiti saapui sinä iltana varsin myöhään kotiin. Kun kerroin kauppiaan säälitelleen minua hän kiusaantui ja sanoi: - Eihän ne ymmärrä köyhän ihimisen ossaa. Eikähän muakaan kukkaan säälittele.
Hän oli minulle tavallista tylympi, itkeskeli ja sanoi, ettei tässä enää tiedä mitä tekisi. Eikä äiti luvannut minun enää hakea ottosia kauppiaan pihalta. Seuraavana aamuna hän nousi taas varhain. Taivas oli kuitenkin mennyt pilveen ja oli tavattoman lämmin. Äiti ei lähtenytkään kotoa minnekään, vaan laittoi vain minut paimeneen puhellen: - Jos ei näytä sade tulevan lähen ilta-päivällä taasen.
Pian taivas meni kuitenkin mustempaan pilveen. Olin entinyt Mansikin kanssa lähelle jokisiltaa kun se muuttui aivan synkäksi. Puhkesi kova ukkossade ja alkoi salamoida ja jyrähdellä. Olin yksin maantiellä lehmäni kanssa. Lähitienoilla ei ollut sateensuojaa missään. Menin sillan alle, mutta sinnekin tippui vettä. Ranta oli niljakas ja liukas, eikä siellä ollut Mansikille syötävää. Sade oli kastellut minut jo aivan läpimäräksi. Annoin lehmän lähteä kävelemään kotiin päin ja talsin sen perässä. Laitoin käteni märän esiliinan alle ja tunsin, että minulla oli kova pissahätä. Mansikki vain tallusteli eteenpäin, enkä voinut jäädä jälkeen ja kyykistyä tiepuoleen. Annoin pissan juosta housuuni. Aluksi se lämmitti mukavasti haaroja ja kinttuja, mutta haiskahti sitten samalle kuin Mansikin kusi kun se loruutteli tielle. Mitähän se äiti sanoo kun menen kotiin housut märkänä, mietin. Samassa leimahti salama ja jyräytti. Tuntui kuin maa olisi jysähtänyt. Tämä on nyt varmasti syntiä; taivaan isä rankaisee kun pissasin housuuni, ajattelin. Sade teki tiehen pieniä vesilammikoita. Niissä oli mukava kävellä lätöstellä. Hiekkainen vesi virutteli varpaanvälejä. Hevosten tiputtelemat kakkarat hajosivat tiellä kuin kana olisi ne siihen levittänyt. Olin aivan litimärkä ja tuntui kuin olisin yhtä maan ja luonnon kanssa. Viljat pelloilla painuivat lakoon. Mansikin hännänpäästä ja kyljistä norui alas vettä. Aluksi se oli ruskeata, mutta muuttui vähitellen kirkkaammaksi. Nyt sen kuitenkaan ei tarvinnut hätistellä paarmoja eikä kärpäsiä, vaan häntä sai roikkua leppasta suorana. Nyt ei haluttanut mennä taputtelemaan Mansikkia kaulalle.
Koiviston talojen kohdalla on mäkipelto. Sen halkaisee pellon läpi menevä polku, jota jalkaisin käyvät kulkevat oikaistessaan. Lehmiä sitä myöten ei saanut kuljettaa. Maantie kiersi mäen vasemmalta puolelta, josta käännyttiin oikealle meille päin. Kun alhaalta tullessa katseli mäen päälle, näytti maisema sillä kohtaa aivan kuin olisi katsellut hyvin leveää ihmisen takapuolta. Se pyllisteli alaspäin mahtavilla poskillaan. Nyt kun sadevesi valui polkua alas näytti aivan kuin se pissaisi. Vilja, joka nyt sateella lakosi, oli kuin leveä hame pyllyn molemmin puolin levällään. Mäen päällä olevan talon piipusta nouseva savu heilui kuin hiukset tuulessa. Eikä sade saanut savua lakoon kuten se sai viljan vainioilla. Mäkipellon alla oli leveästi piennarta, mutta siihen ei Mansikki nyt jäänyt jyrsimään. Ja hyvä olikin, sillä olihan lehmillä kova hinku koukkia vilja-pellosta makupaloja aina kun vain vähänkin paimenelta silmä vältti. Lehmät katselivatkin suurin mollottavin silmin viljapeltoja kuin ihmetellen, kun sinne ei saanut mennä syömään. Pihamaamme vesilammikoihin oli kerääntynyt kasveista irronnutta siitepölyä, joten vesi oli niissä keltaista ja kuin vaahtoista. Jäin vielä pihalle lorvimaan ennenkuin viimein menin tupaan. Äiti tuli ottamaan Mansikin navettaan eikä ollut ollenkaan vihainen, vaikka olin pissannut housuun. Auttoipa hän vielä riisumaan märät vaatteenketineet päältäni. Mansikille hän oli jo hommannut ottoset parteen, joten minä olin siltä päivältä sujut paimenen virasta.
Illalla Ojalan vanhaemäntä oli äidillä vieraana. Heillä oli paljon juteltavaa. Äiti keitti kahvia; mistä lie oli lainannut pööniä. Silloin oli hyvin tavallista kaikenlainen lainaaminen: niin leivän, suolan ja etenkin kahvien. Kun joku hyvä tuttava sattui pistäytymään juttusille haettiin naapurista, kenellä silloin sattui olemaan, lainaa kahvia. Tavallisimmin se mitattiin tulitikkurasian kannella. Rasian kansi laitettiin pöydälle pystyyn ja se pantiin kahvia täyteen. Vielä sormella hipaistiin päältä, ettei vain tullut liikaa. Harvoin kahvia meille kakaroille anneltiin. Usein meidät laitettiin ulos, kun aikuiset rupesivat kahvinjuontiin. Nytkin äiti komenteli minua nukkumaan, kun he alkoivat sitä kahviaan juomaan. Minua kiinnosti kuitenkin kuulla, mitä heillä oli puhuttavaa. Äiti kun oli viime aikoina ollut niin kummallinen. Heidän keskustelunsa koski Rauhalaa, jossa äiti kävi myös töissä ellei lähempänä ollut avun tarvitsijoita.
- Tuliko Rauhalassa kaikki tämänkertaiset ulkotyöt tehtyä?
- Eihän ne kaikki tulleet, mutteihan sinne näin satteella ois vihtiny mennä. Mitäpä sielä nyt ois teheny.
- Pittääkö sinun aina tulla jalakasin sieltä väsyneenä illoin kottiin?
- Tuohan se joskus hevosella jonku matkaa, ko on ollu oikeen kova työpäivä.
- Aijotko sinä mennä sille Rauhalalle?
- Kysyhän se, mutta en tiijä. On tuo tyttöki vielä niin pieni ja kauvan tarvii olla kotona. Ja tarviihan ne isommatki vielä kontin levähyspaikan. Ja sielä kun on niin monta jo aikuista tyttöäki kotona, ja alaikäisiä. Eihän siitä taitasi mittään tulla.
- Loppuishan sulta ainakin tuo alituinen pula ruuasta, sanoi emäntä ja huokasi.
- Minä nyt kumminki mietin vielä, sanoi äiti, ja jatkoi: - Möisin tuon ompelukoneen kun sillä täällä niin moni ompelee ja nytki on se epäkunnossa. Muuan sillä ompeli ja katkasi neulanki eikähän sitä kukkaan korijuuta vaikka särkyyki. Ja milläpä minä sen pystyn korijuuttajan. Pystysikkö sinä ostamaan? Se pitäs maksaa taas mökin lainan korkokin.
- Kyllähän minä sen ostan. Voithan käyvä meillä ompelemassa, jos jotaki tarvihtet lapsilles tehä.
- Harmittaahan tuo, kun jouvun sua niin ussein vaivaamaan ja olemaan sulta apua vailla. Onko se Paten vaiva tullu yhtään paremmaksi?
- Kyllä siittä lääkärissä käynnistä oli apua. Onhan se Pate ollu meillä nyt yötä. Kyllä se on varmasti parantunut.
- Oishan tuo hyvä, kun hän aikoo lähteä syksyllä naapuripitäjään työhommiin. Eihän sitä voisi sinne laittaa, jos se vielä kastelis vuoteensa.
- Ei se ennään kastele. Kyllä siittä lääkärissä käynnistä oli apua. Ois vain ennemmin pitäny käyttää sielä. Siihen otti se isänsä kuolema. Tuommonen herkkä poika. Liikaa piti pahana sen.
Mehtäperän mökistä oli kuollut pieni tyttö. Minäkin pääsin äidin mukana hautajaisiin. Minulla oli uudet suutarin tekemät nahkalipposet, joita täytyi vähän väliä katsella ja ihailla. Keikistelin päätäni alas ja sivuille nähdäkseni miltä ne näyttivät. Oikaistiin suoraa metsäpolkua. Myötäänsä kuului äidin ääni: - No mihin sinä jäit, tule jo!
Polulla oli runsaasti kuivia puista pudonneita männyn ja kuusen käpyjä. Nyt niitä sitten oli täällä; ei niitä tahtonut löytyä tarpeeksi silloin, kun piti kerätä astiaan ja viedä kotiin. Eilenkin sain kauan etsiä ja poimia, ennenkuin sain astian täyteen. Nekin olivat surkean pieniä männynkäpyjä. Äitikin moitti: - Mistä oot nuin pahasia kävyn rupukoita löytänytkin, nuilla mikään kiehukkaan.
Mutta kyllä ne silti paloivat.
- Otetaanko palatessa käpyjä? kysyin.
- Mitenkäpä, eihän meillä oo astiaakaan, sanoi äiti ja kiirehti askeleitaan.
Olin tullut tuntemaan sen mökin vaimon, jonka lapsen hautajaisiin olimme menossa. Hän tapasi käydä joskus meillä ja hänellä oli tapana jäädä pois lähtiessään seisomaan oven pieleen pitäen siitä kiinni ja jääden siihen juttelemaan aivan kuin hän vasta siinä olisi muistanut kertoa kaikki asiansa. Puhetta tuli nopeasti kuin peläten, ettei hän ennätä sanoa kaikkea sanottavaansa. Joskus hän puhui niin sakeaan, että vaahto tippui suun pielestä melkein kuin Mansikilla. Äiti harppoi pitkin askelin edellä. Hänellä oli yllään kiiltävän musta satiinihame, jota hän käytti hautajaisissa, ja tummasta kankaasta tehty suora pusero. Kun äidin askel oli pitkä, koetin sovittaa askeltani samaan kohtaan hänen kanssaan. Välillä jouduin kuitenkin ottamaan kaksi askelta yhden sijasta, vaikka kuinka koetin hyppiä ja harppoa. Äidin huivin nurkka lepsotti hauskasti niskassa hänen kulkiessaan. Hän otti välillä huivin pois päästä ja husi sillä itikoita, joita metsässä tuppasi olemaan. Lähellä hautajaismökkiä hän sitoi sen uudelleen päähänsä. Äidin tumma tukka ja nuttura peittyi huivin alle. Nutturan kohdalta huivi kohosi hieman ylöspäin.
Hautajaismökin pihamaalle seinän vierustalle oli laitettuna kuusimaja. Sen keskellä kahden tuolin päällä oli vähäinen avoin arkku, jossa makasi pieni tyttönen. Arkun kansi oli nojallaan tuolia vasten pystyssä. Pihalla käveleskeli tummiin pukeutuneita ihmisiä ja heitä näytti tulevan jatkuvasti lisää. Tämänkin mökin ohi olin kulkenut monet kerrat paimentaen, mutta mökin lasten kanssa en ollut juuri koskaan talostellut. Yhä poikkeili hautajaisvieraita ohikulkevalta tieltä pihaan. Mökin emäntä oli pieni tummatukkainen nainen. Hänen miehensä tapasi olla usein humalassa, jota vaimo usein äidille valitteli. Kahvipöytä oli myös laitettu ulos. Pöydällä oli valkoinen liina, jonka reunoja tuuli hulmutteli. Liinan päällä oli rivi kahvikuppeja ja sokeriastia, johon itikat tuppasivat laskeutumaan. Olipa mustasiipinen kärpänen menossa kerma-astiaan, joka oli paksuja nisunpaloja täynnä olevan lautasen vieressä. Menin aivan arkun viereen. Minusta näytti kuin tyttö olisi vain ollut unessa ja kuin hän olisi tahtonut sanoa minulle jotain. Kun menin ihan vierelle, näytti kuin hän olisi räpytellyt silmiään. Tarkemmin katsoen huomasin näin pikku vainajan silmän päällä kävelevän kärpäsen. Heilautin jo kättä huitaistakseni sen pois, mutta äiti tuli ja veti minut pois arkun luota. Arkusta lähti outo haju. Samanlainen oli ollut Seijan arkussa silloin, kun hän lepäsi vainajana. Seijan muistaessani minua alkoi taas itkettää. Tuli ikävä häntä. Taas laulettiin "ah autuasta". Lapsen äiti itki, niisti nenäänsä ja sanoi: - Kyllä se oli siltikin hyvä kun pääsi pois täältä maailman vaivoista.
Hän niisti taas ja lisäsi: - Monelta pahalta säästyi lapsi raukka.
Toinen emäntä sanoi: - Kyllä se on nätti vainaja. Kyllä lapsen on hyvä maata arkussa.
Kun säästyisikin maailman vaivoilta, ajattelin. Mutta kuka sitten paimentaisi lehmiä maantien varsilla, jos kaikki pikkutytöt kuolisivat ja vain pääsisivät maailman vaivoista. Mutta ajattelin kuitenkin, että olisi se somaa maata arkussa. Olisi päällä valkoiinen paita ja uudet pumpulisukat jaloissa. Äiti itkisi siinä minua katsellessaan ja pyyhkisi silmiään. Malttaisinkohan olla siinä silloin hiljaa. Enköhän sanoisi äidille: - Älä äiti vihti itkiä. Tässä on hyvä maata köllöttää. Ei tarvi mennä paimeneen.
Ja saa äiti juoda sen koko lasillisen maitoa. kyllähän se Taivaan Isä ruokkii ne, mitenkäs se olikaan, kuin kaarneen pojat. Kun päästään lähtemään kotiin, kysyisin äidiltä: - Pääsiköhän tuo tyttö taivaaseen? Ei kait sitä ollu vääräuskoinen siunannut?
Väki aikoi liikkua. Kaksi miesta tuli arkun luo. He nostivat kannen paikoilleen. Toinen niistä miehistä oli pikkutytön isä, toista en tuntenut. Vainajan äiti hipaisi vielä kädellään arkun kantta, niiskautti ja pyyhki silmiään huivin kulmalla. Pikku arkku nostettiin hevoskärryille. Siihen nousi myös eläviä ihmisiä. Matka kirkolle alkoi. Äiti ja minä emme menneet kirkolle haudalle, vaan lähdimme kotiin. Kotomatkalla kysyin äidiltä: - Pääsikö se tyttö taivaaseen?
- Kaikki pikkutytöt pääsevät taivaaseen. Mutta miksi tuommosia kyselet?
- Pääseekö suutarin emäntäki taivaaseen?
- Kylläpä nyt outoja kyselet. Kaikki jokka uskovat pääsevät taivaaseen.
- No kun joku on sanonut, että suutarin emäntä uskoo heleposti kaikkia mitä puhutaan.
- Ei sinun pitäisi kuunnella kaikkea mitä jotkut aikuiset puhuvat. Ne puhuvat paljo semmosta mikä ei ole totta.
- Sittehän ne valehtelevat ja aina meille sanotaan, ettei vain saa valehella.
Äiti käveli taaskin kiireisin askelin, kun mentiin kotiin päin. Olisin nyt kerännyt käpyjä samalla reissulla, vaan kun ei ollut sitä astiaa eikä äidillä edes esiliinaa vyöllä, johon olisi ollut hyvä kerätä. Tietysti joutuisin lähtemään käpymetsään heti kun tultaisiin kotiin. Polulle olisi ollut mukava jäädä talostelemaan. Olihan siinä kivoja kohtia. Puitten juuret olivat paikoin maasta kohollaan ja niiden alla ja vierellä kulki muurahaisia. Joillakin oli valkoinen kantamus kuin jyvä. Olisi ollut mukava katsoa mihin ne niitä veivät. Toisilla muurahaisilla taas oli pihkankipene kantamuksenaan kun ne kävelivät kuusen runkoa pitkin alas. Muurahaisten pesä oli katajapensaan kupeessa. Sen päällä kihisi ja kuhisi niitä aivan mustanaan. Kun laitoin käteni pesän päälle, siitä nousi pistävän tuntuista ainetta. Se on nyt sitä muurahaisen kusta, ajattelin. Äiti ei puhunut mitään - meni vain. Hän vilkaisi kyllä välillä taakseen nähdäkseen, tulenko minä. Ja minun piti juosta kipittää perään. Sieppasin kuitenkin muutaman pitkän kuusenkävyn kouraani.
Seuraavana aamuna suuntasin paimenreissuni suunnalle, jossa eilen olimme olleet hautajaisissa. Sinne mentäessä maantien molemmilla puolilla kasvoi kuusimetsää. Metsän kohdalla ei tien vierustalla ole paljonkaan ruohoa. Vierustat olivat kapeat ja hiekkaiset. Halusin nähdä hauta-jaismökin pihan. Sieltä oli korjattu pois kuuset ja tuolit, joiden päällä pikkutytön arkku oli ollut. Pihamaalla ei näkynyt ketään. Mökin ikkunasta katseli kaksi lasta. Toinen heistä näytti olevan poika ja molemmat olivat nuorempia kuin minä. Kun kuljeskelin eteenpäin lehmäni perässä, seisoi Kankaan mäen alla tiellä kaksi ihmistä. Toinen oli joku mies ja toisen tunsin Kankaan emännäksi. Olin kerran käynyt Kankaan talossa äidin kanssa. Siellä näin ihmisen joka oli aikuisen kokoinen, mutta istui lastenvaunuissa. Vaunuissa oli isot rattaat. Kuulin nimen ja siitä päättelin hänen olevan poika. Hän jokelteli kuin pieni lapsi, naureskeli ja huitoi laihoilla käsillään aivan kuin lapset tekevät. Hänen jalkansa olivat linkussa vaunuissa ja välillä äiti lullasi niitä. Aluksi nuo ihmiset juttelivat aivan tavallisesti, mutta alkoivat sitten lähestyä toisiaan ja näytti kuin heillä olisi kova riita. He huitoivat käsillään ja puhuivat isolla äänellä toisilleen. Viimein emäntä hyppäsi aidan yli pellolle ja mies perässä. Hän sieppasi aidaksen ja alkoi sillä huimia emäntää. Viimein mies heitti aidaksen kun emäntä huusi: - Tuo tyttö tuola näkkee!
Mies sieppasi ojan reunalta polkupyöränsä ja huusi vielä mennessään: - Ja muista se!
Kankaan emäntä lähestyi minua ja puheli: - Pelästyikkö? Meillä vain oli muutamia asioita selevitettävänä, vain älä silti puhu kellekkään mittään.
Kielloista huolimatta juoksin usein naapureihin. Suutarilla oli samanikäisiä lapsia kuin minä ja suutareitten työ näytti minusta hyvin mielenkiintoiselta. Se näytti niin tyyriille, kun suutarit vetelivät pikilankaa syllät levällään ja suutareitten työpöydällä oli monen näköistä purkkia ja naskaleita. Heidän ompelukoneensa oli samanlainen ruusujalkainen kuin äidillä, mutta sehän piti rahapulan takia myydä pois. Suutarin kone oli kyllä paljon isompi kuin meidän entinen. Joskus polvistuin lattialle koneen viereen, otin lattialta pienen nahkapalan ja hankasin sillä koneen ruusuisia jalkoja. Hangattu kohta muuttui kiiltävän mustaksi. Minusta tuntui kuin olisin tehnyt hyvinkin tärkeää työtä. Samalla sain kuunnella suutareitten juttuja. Usein toivoin, että suutari olisi ottanut haitarin polvelleen ja soittanut. Joskus hän tekikin niin; asetteli remmit niskansa taa jaa haitarin syliinsä. Sitten hän veteli hanuristaan haikeita tai rempsakkaita säveliä. Se oli minusta mieluisaa kuunneltavaa enkä voinut ymmärtää, miksei Ojalan vanhaemäntä tykännyt kuunnella hanurin soittoa vaikka se oli niin komeaa. En ymmärtänyt sitäkään kun hän sanoi, että haitarin soitto on niin synnillistä, ettei sitä saata kristitty ihminen surematta kuunnella. Minä olisin kyllä sitä kuunnellut vaikka kuinka. Välillä haitari kuulosti samalle kuin kirkon möreät urut, mutta ei kuitenkaan niin kauhean suurelta. Suutari näytti silloin kovin tärkeältä. Jalka leppasi tahtia ja silmät näyttivät katselevan hyvin kauas. Kuunnellessa tuntui hyvin juhlalliselta. Suutarin iho oli suurilla koloilla. Sanoivat, että hän on joskus sairastanut isorokon joka on jättänyt ne arvet. Eihän se soittoa kuitenkaan haitannut ja hän osasi niin hyvin soittaa. Suutarin soittaessa hänen emäntänsä istui pieni poikanen polvellaan ja hyssytteli sitä soiton tahdissa. Emäntä näytti aina silloin leppoisan ja tyytyväisen näköiseltä; saattoipa hyräellä lauluakin soiton tahdissa. Suutarilla emäntä paistoi usein lättyjäkin. Se tuntui minusta hyvin rikkaalta. Eihän niitä meillä paistettu juuri milloinkaan. Joskus äiti paistoi ohrajauhoista mutta laardilla, eivätkä ne tuoksuneet ollenkaan hyvälle. Suutarin emäntä paistoi lättynsä voissa ja kyllä ne sitten tuoksuivatkin aivan herkulliselta. Enkä voinut ymmärtää miksei Ojalan emäntä, vaikka hänellä olisi ollut asiaakin, voinut mennä suutarin tupaan kun kuuli sieltä soittoa, vaan palasi porstuasta takaisin. Silloin hän taas huokaili ja paineli sydänalaansa. Mutta nyt suutari otti hanurin pois sylistään ja sanoi vanhimmalle pojalleen: - Siinä on, soitasta ny sinä.
Mutta poika mennä paineli ulos ja sanoi mennessään: - Eipä tuo ny huvita.
- Taitaa velipoikaa riijuu painaa. Nykki tuli vasta aamupuolella kottiin, sanoi nuorempi poika.
Silloin kun yllyttiin vähän isommasti puhumaan ja äyskäämään tuli suutari kamarin ovesta takaisin tupaan, nosti silmälasit otsalleen ja sanoi: - Mitä, mitä, mitä!
Kätkyessä makaava lapsi parahti itkemään. Emäntä nosti sen syliinsä ja sanoi: - No voi teijän kansa.
Hän huokasi päälle melkein samalla lailla kun Ojalan vanhaemäntä.