Kun elettiin pula-aikaa, kuljeskelivat monet nuoret miehet pitkiäkin matkoja etsien ja kysellen töitä edes ruokapalkalla. Ne miehet saivat kiittää luojaansa, jotka pääsivät talollisten töihin, "leipiin" niinkuin sanottiin. Mutta taloissakaan ei ympäri vuoden riittänyt töitä ja kenellä ei ollut metsässä töitä, he eivät raaskineet pitää renkiä syömässä ja kuluttamassa talon vähiä eväitä. Ei silloin työttömillä ollut ihmisarvoakaan. Kuuluivat joissakin paikoin pidättävän ja vangitsevan työväenaatteeseen kuuluvia ihmisiä. Olipa joissakin paikoin heitä pieksettykin, kun he yrittivät oikeuksiensa perään puhua ja toimia. Meillä äiti ei puuttunut poliittisiin keskusteluihin lainkaan. Hänelle riitti keinottelu mistä saada jauhokourallinen puurovärkiksi nuorille riskeille miehille, jotka reissujensa jälkeen poikkesivat kotimökille paidan vaihtoon. Heillä, jotka onnistuivat pääsemään taloihin rengeiksi, oli kuitenkin välttämätön ruoka talon pöydässä. Miehet juttelivat työväenaatteesta. Taavetille tuli sanomalehti "Työmies". Siitä he sitten lukivat uutisia maailmalta ja keskustelivat asioista. Mutta eiväthän he syrjäisellä kylällä saaneet puheillaan mitään aikaan. Saattoivat vain katkeroituneina kiroilla herravihassa ajan tappamiseksi. Tuvan lattiaa mittaillen ja edestakaisin kävellen Ville toisti moneen kertaan laulua "Elinkeinolautakunta, työntää eteen kaunajuntan, elämästä kuolemasta kamppaillaan".
- Kumpa työntäs etes kaunajuntan, sanoi äiti katkerana.
Kuului huhuja, että jossain pohjoisessa olisi miehille metsätöitä. Meidänkin Ville innostui, että jospa pääsisi tienestiin. Mutta mistä matkarahat? Tapettiin ainoa vasikka ja sen nahka myytiin. Siitä saadut rahat sai Ville matkarahojensa lisukkeeksi. Vasikan lihat äiti paistoi uunissa olkien päällä. Eihän pikkuvasikan lihoista juuri rasvaa lippunut. Lihat pantiin Villelle evääksi ja niin mies lähti suurin toivein matkaan mielessään päästä kunnon tienestiin. Muutaman päivän kuluttua Ville palasi takaisin kotiin työttömänä ja lihat syötynä.
Eräs naapuri tuli houkuttelemaan äitiä, että josko hän rupeaisi kaveriksi pontikankeittoon.
- Kun pitäs jollaki konstilla saaja rahhaa. Ei tästä elämästä tuu mittään, ko ei oo kohta mitä suolen mutkaan laittaa.
Äiti epäröi: - Ei, en minä semmoseen rupia. Ennemmin kuolen vaikka näläkään.
- No rupia ny vain. Minä hommaan aineet ja meijän navetassa keitetään. Ei muuta ku rupiat avuksi. Sama kait se ois mistä sitä lanttia sais.
- Ei, en minä rupia. Ei vaikka. Ja kiinnihän siittä joutuu eikä minusta semmoseen hommaan ole alakuunkaan.
- Mutta ekkai sinä ny silti mua ilimi anna jos minä vaikka yksin rupian. Ja saishan siinä lehemätki hyvvää juomaa siittä rankista.
- No sehän on sun asias, eihän se mulle kuulu, sanoi äiti.
Sitten rupesi naapurin navetassa tuoksumaan imelälle ja lehmät saivat hyvää juomaa.
Päivänä muutamana poikkesi meille kulkumatkallaan muuan nuori mies. Hän oli vaalea ja siististi puettu. Minun mielestäni hän muistutti meidän Erkkaa. Mies kyseli, että keitä tässä asuu ja onko täällä mitään syötävää. Olin silloinkin yksi kotona.
- On täälä pikkusen leipää, sanoin.
Mies ei kuitenkaan leipää anellut vaan pyysi, että josko hän saisi täällä paistaa lättyjä. Hän haki Hakalasta pienen pussin jauhoja, sekoitti ne veteen ja kypsensi pannussa paksuiksi räiskäleiksi. Ne tarttuivat pannun pohjaan, koska hänellä ei ollut panna minkäänlaista rasvaa niihin. Paistettuaan ja syötyään mies pyysi saada levätä tuvan sängyssä. Kaikkia lättyjään mies ei ollut syönyt, vaan hän pani lautasen tuolille sängyn viereen. Mies nukkui levollisesti. Minullekin tuli nälkä. Katselin vuoroin miestä ja vuoroin lättylautasta. Kävin välillä ulkona, mutta en lähtenyt kauemmas kotoa, koska sinne ei olisi jäänyt muita kuin tuo outo mies. Äiti oli luvannut, ettei hän viipyisi kovin kauan kylässä. Katsellessani miestä taas hän havahtui ja sanoi: - Saat sinä siittä ottaa.
Levättyään hän nousi, söi loput lätyistään ja lähti jatkamaan matkaansa. Äiti palasi melkein päivän kestäneeltä karttakökkämatkaltaan. Hän kaivoi nisunpalasen minulle esiliinansa taskusta. Sitä syödessäni sanoin: - Minä oon saanu lättyäki tänään.
Selitin äidille oudosta kulkijasta joka oli melkein kuin meidän Erkka.
- Enkä minä sitä yhtään pelänny.
- Mistähän sekin polonen oli tullut ja kenen poika sekin oli?
- Ei se sanonu eikä se puhunu paljon mittään.
- Missähän lienevät minunkin poikani tällä hetkellä. Antaneeko kukaan heijän nukkua tuvassaan tahi etes levähtää, puheli äiti kuin itsekseen. Hän jatkoi: - Kyllähän niissä on kunnollisia poikia joukossa, vaikka joutuvat maantietä mittaamaan.
Oli tulossa joulu. Paksu lumi peitti vaippaansa pihat ja tanhuat. Polut olivat syvällä hangessa ja niin kaitaiset, että töin tuskin niillä pystyi kävelemään. Isoa kiveäkään ei hangen alta erottanut. Suurten puiden vahvatkin oksat taipuivat alas lumen painosta. Oravat puikkelehtivat oksalta oksalle ja piiloon poikien niitä pelotellessa ja nakellessa lumipalloilla. Aitan ja navetan katoilla oli korkeat kinokset lunta. Äiti pelkäsi, että ne sortuisivat lumen painosta.
- Pitäs Paten tulla ja pudottaa ainaki enin lumi pois, ennenko romahtavat alas.
Maantiellä hevoset vetivät heinäkuormia ja kiskoivat tukkikuormia karva märkänä. Reen keulapuolella istui ajomies nykien suitsista ja hoidellen toisella kädellään tupruavaa piippunysää tai sätkää. Mäkeä ylös noustessa pudottautui ajomies kuorman päältä keventääkseen hevosen taakkaa. Hän työnsi kuormaa sivulta tai takaa. Moneenkin kertaan paikatut housuntakamukset roikkua lökröttivät matalalla ja puseron alta henkselin vierestä pilkotti flanellipaidan helmus. Kun kuorma oli mäen päällä työnsi ajomies karvareuhkaansa ylemmäs otsalle ja hypähti takaisin kuormalle istumaan. Piippunysä oli sammunut, joten mies kopautti sitä reen tappia vasten ja latasi piippunsa uudelleen. Ne, joilla ei ollut polttopuuta omasta takaa, yrittivät pitää puutalkoita. He haalivat kokoon nisujauhoja, jotta pystyivät tarjoamaan mahdollisille puuntuojille edes nisukahvit. Kulkivat vaimot sitten talosta taloon sanomassa: - Ku meillä ois huomena puutalakoot, että jos teijänki passais tulla.
Tulivathan ne jotkut; eivät kai kehdanneet olla tulematta. Jos vaikka tulisi tietoon, että sekin on niin nuuka, ettei raaski auttaa tarvitsevaa. Tulihan siinä aina hiukan rankoja. Eihän nyt toki kukaan kasahalkojaan raaskinut ilman viedä. Talvellahan risut ja kävyt olivat hangen alla, joten niihin ei voinut turvautua eikä risuvalkea silloisia harvarakenteisia hirsimökkejä olisi paljon lämmittänytkään. Ainut Mansikkimme vähensi tuumenensa antia. Ei siinä auttaneet äidin har-jaamiset eikä taputtelut, kun evästä oli kovin niukasti antaa lehmälle. Tuvan nurkkatakassa kuumennettiin isolla padalla Mansikin juomavesi. Pienemmällä padalla äiti keitti perunat ja jos maitoa riitti niin maitokeittoa. Siihen lisättiin leivänpaloja tai vispattiin sekaan ohrajauhoja.
Äiti oli odotellut kirjettä Amerikassa olevalta sisareltaan Siinä kun saattoi olla pari taalaa rahaakin. Kun äiti kirjeen sai, hän meni Ojalan vanhaemännän luo sitä lukemaan. Äidillä kun ei ollut silmälaseja ja Ojalan emännän laseilla hän näki hyvin lukea. Minulle äiti ei milloinkaan näyttänyt kirjeitään. Ei silloinkaan, kun olin jo oppinut lukemaan. Nyt olivat kuitenkin leipäjauhot lopussa ja joulu tulossa. Äidillä oli kudottuna valkoisista rievuista tehty mantteli, jonka hän oli kutonut syyskesällä mattokankaan loimeen. Manttelia käytettiin vuoteessa olkien päällä ja sen päällä oli varsinainen lakana taikka pellavalangoista kudottu hursti. Mantteli sai tosin kelvata vuoteeseen paljaaltaankin monessa kodissa siihen aikaan. Meilläkin siihen olisi ollut tarvetta pitää itse, sillä olivathan entiset niin kuluneita, että oljet pakkasivat kurkistelemaan kuteitten raosta.
- Kyllähän tämä olisi mukava laittaa sänkyyn jouluksi. Uusi mantteli. Mutta Uutelan emäntä lupasi vaihtaa tällä leipäjauhoja eikä hän jouda itse tämmöistä kutomaankaan, äiti puheli.
Kun ilta tuli lappoi äiti isommassa padassa kuumentamansa veden ämpäriin. Kapealla navetta-polulla täytyi ämpärin kanssa kulkea varovasti. Kuitenkin siitä pakkasi läikähtämään silloin tällöin suurusvettä lumelle polun varleen. Navetassa Mansikki käänsi päätään tulijoihin päin, kun äiti meni edellä sisään. Minä kapusin perässä. Koska olen aina ollut huono näkemään pimeässä, tahdoin silloinkin kompastua kynnykseen. Usein äidillä oli syytä sanoa: - Mikähän tallajalaka sinusta oikein tullee?
Mansikki sai juomansa ja heinätukon jota äiti puisteli, ennenkuin antoi sen lehmän eteen. Puulapiolla hän työnsi sonnat luukusta tunkiolle ja lakaisi sontaluukun reunat puhtaisi ennenkuin laittoi luukun takaisin paikoilleen. Sitten hän otti karsinan aidalta lypsyjakkaran, asetti sen Mansikin viereen, pyyhiseli utareet ja alkoi lypsyn. Mansikin pää nyökähteli kun se kuunteli maidon sinahtelua. Se alkoi sitten karkealla kielellään nuoleskella lypsäjänsä kylkeä. Noustuaan lypsämästä äiti taputteli lehmäänsä, korjaili vielä sen alustaa, sammutti tuijun ja kantoi maito-kiulun tupaan. Siellä hän siivilöi maidon ja asetti sen peltitörössä kaapin päälle nousemaan. Pestyään lypsinastiat hän sitoi villahuivin päänänsä, levitteli vielä manttelin sängyn päälle ja ihaili sitä hetken aikaa. Hän viikkasi sen ja kääri rullalle.
- Paahhan Annukka huivi päähäs jos meinaat tulla mukkaan.
Äiti otti saalin hartioilleen ja käärimänsä manttelin kainaloon ja niin lähdettiin jauhoja hakemaan. Kuu vetäytyi juuri pilviverhon taa, mutta oli sen verran hämärää että saattoi vaivattomasti kulkea. Edellispäivänä meiltä oli Korpelan Voiman mies käynyt katkaisemassa sähkön. Minusta tuntui sillä hetkellä kuin olisin ollut aikuinen ihminen. Ajattelin kuin aikuinen ainakin joitakin asioita, kun mies tuli meille ja sanoi: - Käskivät tulla ja katkaista jos sulla ei oo millä maksat.
- Milläpä minä. Tee vain niinku on käsketty tehä, sanoi äiti.
Minusta tuntui silloin, kun äiti olisi puhunut minun suullani. Ja niin me jäimme pimeään tupaan, äiti sukankudin kädessään istuen. Minä seisoin siinä kummissani kun tupa yhtäkkiä meni pimeäksi. Äiti oli kuitenkin varalta hommannut öljylampun ja siihen öljyä vaikka oli kaikessa hiljaisuudessa toivonutkin, että kunta olisi sen verran armahtanut ja olisi antanut anteeksi ainakin tämän kerran sähkölaskun. Nyt äiti haki lampun, asetti sen seinälle, nosti lasin ylös ja raapaisi tulen.
- No näkkeehän tälläkin, mutta eipä näkis kutoa kangasta, puheli äiti.
Lampusta lähti outo haju tupaan. Näitä edellispäivän asioita miettien kävelin äidin perässä Uutelaan. Lumivallit tien molemmin puolin olivat korkeat ja jalasten jäljet liukkaat, kun niitä myöten yritin astella. Ajattelin minkälaista olisi, jos isä eläisi ja kaikki pojat ja Irja saisivat olla kotona. Ei tarvitsisi äidin mennä mantteli kainalossa vaihtamaan leipäjauhoja ja saisi juoda maitoa vaikka kuinka. Mutta ei sitä sokeria silti tarvitsisi olla maidon kanssa. Se olisi sentään jo liikaa. Äiti tuntui puhuvan itsekseen: - Missähän ne pojatkin lienevät.
Kaikista tienvarren taloista loistivat kirkkaat valot. Kotimme oli jäänyt pimeäksi, kun äiti puhalsi lähtiessämme lampun sammuksiin.
- Minnekkähän minä panen tämän manttelin jos siellä on isäntä kotona, puhui äiti.
- Jos se vaikka suuttuu kun menen sinne.
Olinkin kuullut aikuisten ihmisten juttelevan Uutelan isännästä. Miten se on kärttyinen ja ihmettelivätpä akkaihmiset sitäkin, miksi kummassa se emäntä joka on niin höyli ihminen oli ottanut sen vaarin. Olihan se paljon vanhempikin kuin emäntänsä.
- Sanovat, ettei siellä emäntä saa edes jauhoja itse joka kerran hakea aitastaan, kun leipoa pitäs. Ja että se talo kun on emännän rahoilla ostettu.
Uutelan pihapiirissä oli pitkä navetta. Sen ikkunoista näkyi vielä valot ja kuului astioitten kilinää. Navetan ovesta tunki ulos paksua huurua. Asuinrakennuksia oli kaksi. Vanhempi rakennus oli pimeänä. Toinen, valkeaksi maalattu, oli valaistu. Sen tuvassa oli monta ikkunaa. Arkaillen äiti asteli porstuaan ja totutteli sen pimeään. Porstuan perimmäiseen nurkkaan hän laittoi mantteli-käärön ja veti jonkun astian sen eteen. Jauhopussia hän ei siellä erottanut. Tuntui kuin olisimme olleet varkaissa. Tuvassa oli valoisaa ja siellä tuoksui vasta paistetulle leivälle ja nisulle. Emännän helmoissa pyöriskeli vähän pienempi tyttönen kuin minä. Muutaman vuoden vanhempi tyttö jäi seisomaan keskelle tupaa katsellen meitä tulijoita pää kallellaan, silmät hiukan kieroon katsellen ja nykien kädellään toista tummaa lettiään. Emäntä kehoitteli meitä takan ääreen istumaan. Äiti laski saalinsa hartioiltaan tuolin kaarmille. Emäntä tervehti oikein kädestä pitäen ja sanoi äidille: - Vien sen jauhopussin ulos kunhan Iikka tullee pois tallista. Paan sen tuonne kivijalan viereen. Kyllä sinä sen sieltä löyvät.
- Se on tuolla porstuan nurkassa, sanoi äiti.
Emäntä nyökytteli päätään ymmärtämisen merkiksi ja kehotteli vielä istumaan kaikessa rauhassa. Talon tytär jonka tiesin olevan Iikan tytär oli sievä, vaalea ja lempeän näköinen. Ei uskoisi vaarin tytöksi ajattelin, kun muistin kaikkea mitä hänestävaarista olin kuullut kerrottavan. Tytär laittoi pöydän kulmalle lasin maitoa ja vastapaistettuja pikkuleipiä sekä kehotti meitä maistamaan.
- Kun löysin opistoaikaisen reseptin niin leivoin sen mukaan.
Niihin oli käytetty voita ja ne olivat mureita ja maukkaita.
- Ottakaa toki lissääkin kakkuja, ne on niin pikkusia, kehotti tytär.
Äiti otti toisen kakun, mutta painoi sen esiliinansa taskuun. Maidon hän ryysti tarkkaan suuhunsa. Tuvan seinäkello kumautteli lyöntejään juuri kun talon isäntä Iikka palaili tallista poikiensa kanssa tupaan. Hän oli varreltaan pienikokoinen mies. Juuri sen mittainen että ylettyi sopivasti pitämään kiinni auran kurjesta. Olin nähnyt hänet pellolla kyntämässä ja ennättänyt huomata, kuinka hän riuhtoi suitsista hevostaan. Miltähän siitä tuntui kiskoa sitä auraa? Ajattelin aina samoin, kun kesäisin paimenessa katselin pelloille jossa toiset miehet kovinkin kaltoin kohtelivat hevosiaan. Silloin mielessäni oli, että kunpa potkasisivat hevoset niitä miehiä niin että he lentäisivät. Vaikka ei ollut yhtään mukavan näköistä, kun Taavetin lehmä potkaisi maitoämpärin kumoon Taavetin emännän lypsäessä. Emäntä kirosi silloin: - Pirhana vietä, tuon sinä nyt tejit lempo!
Silloin minua kyllä säälitti emäntä eikä lehmä. Talon miehet astelivat ruokapöydän ääreen. Paljoa isäänsä isompia eivät olleet pojatkaan. Emäntä teki asiaa ulos. Hänen palatessaan äitini nousi tuolilta, kietoi saalin hartioilleen, toivotti hyvää yötä ja niin lähdimme kotiin. Ulkona kivijalan vieressä äiti näki jauhopussin. Hän nosti sen kainaloonsa saalin alle ja asteli edelläni tielle. Kuutamo oli täydellinen. Päästyämme maantielle oli melkein yhtä valoisaa kuin päivällä. Yhtään ihmistä ei tällä kertaa näkynyt liikkeellä. Lauma koiria juosta lönkötteli meitä kohti ja piirittivät meidät joka puolelta.
- Mistähän nuokki ny siihen ilmestyivät, ja nuin palijo samassa laumassa.
Ne nuuhkivat meitä joka puolelta ja vinkuivat seuratessaan hetken, mutta jäivät sitten omana laumanaan jälkeen hyppien toinen toisensa selkään. Kotona äiti kaivoi tallettamansa kakun taskustaan, taittoi sen kahtia ja antoi minulle puolet.
- Saanenkohan milloinkaan leipoa tämmösiä? Kyllähän näitä siellä Ameriikassa tehtiin ja paljon muuta.
Vihdoin pitkän odottelun jälkeen äidille tuli postista kirje tädiltä Amerikasta. Äitini oli elätellyt suurta haavetta, sillä täti oli kehotellut äitiä katselemaan sopivaa myytävänä olevaa maapaikkaa ja luvannut lähettää hänelle sitä varten rahaa talon ostamista varten. Kirjeen lukemista varten äiti taasen lähti Ojalalle, koska hänellä ei ollut vieläkään silmälaseja, joiden avulla olisi nähnyt sen kirjeen lukea. Äiti oli monet kerrat katunut, kun tuli ollenkaan lähteneeksi Amerikasta tänne Suomeen. Ehkäpä isän koti-ikävä olisi poistunut, jos hän olisi vain yksin käynyt Suomessa ja palannut sitten takaisin sakkinsa luo. Äiti kertoi usein, kuinka tädillä ja hänen miehellään on siellä useitakin taloja omistuksessaan.
- Se siskon mies kun on semmonen liikemies, selitti äiti: - Omistaa useita taloja niin että katu, jonka varrella ne talot sijaitsevat on saanut nimensäkin heidän nimensä mukaan. Ja ovatpa tädin lapset saaneet käydä kouluja aivan lääkäreiksi asti.
Janikin usein jutteli: - Oltais meki jottain virkamiehiä kun ois saanu käyvä koulua, vain ku ei. Suotta tuolta kansakoulustaki nuita numeroita annetaan. Niillä mittään tee.
Olin ihaillut Janin kaunista käsialaa, ja toivoin että osaisin joskus kirjoittaa yhtä kauniisti. Ojalalta äiti palasi oltuaan siellä kauemmin kuin tavallisesti. Tultuaan kotiin hän itkeskeli itsek-seen. En tohtinut udella mitään. Eihän hän ennenkään ollut selostanut minulle kirjeidensä sisältöä ja vielä vähemmän nyt, kun hän juuri tätä kirjettä oli niin kovin hartaasti odottanut. Äiti kuljeskeli hajamielisen oloisena. Vihdoin sain tietää, ettei siinä kirjeessä oltu mainittu mitään talonostorahoista. Siinä oli ollut vain muutama dollari rahaa eikä mainintaakaan mistään muusta. Ehkäpä tädin aikuiset pojat eivät antaneet rahan lähettämiseen lupaa vaikka ensin olivat olleet suostuvaisia.
- Liika suuri onnihan se ois meille ollukki, huokasi äiti.
Äiti oli tuonut jauhopussin tuvan kaapin päälle. Komerossa oli hiiren jälkiä ja sitä paitsi jauhojen tuli olla lämpimiä leivän juurta varten. Nurkkatakassa paloi iloinen tuli. Sen ääressä istuskellen ei kylmyys haitannut ja tuli valaisikin enemmän kuin seinällä palava öljylamppu, vaikka lampun lasi puhdistettiin joka kerta ennenkuin siihen raapaistiin tuli. Tuvan katosta roikkui vielä kuin pyhäinjäännöksenä sähkölamppu johtoineen. Lampun sisässä hehkulanka oli palanut mustalle karrelle.
- Oisit ruuvannu tuon lampun irti, niin ois pysyny ehiänä ennenku ne katkas nuo sähkölangat tuola ulukona ja antanu tuon lampun mulle, sanoi Taavetin emäntä.
- Toivoin viimeseen asti etteivät olisi katkasseet nuita sähköjä. Aattelin, että jospa vaikka pojat sais tienestia ja pystysivät lunastaan laskun. Siksi annoin lampun olla, enkä sitte ennään välittäny. Menköön mikä on mennäkseen, sanotteli äiti.
Kamarin ovenpielessä oli sähkölampun katkaisija öljylampun alapuolella eikä äiti enää kiellellyt, vaikka sitä nyt napsuteltiinkin. Öljylampusta oli puuhaa. Se piti puhdistaa usein, aivan joka kerran, ennen kuin siihen viitsi sytyttää uuden liekin. Lampun lasia varten oli oma pitkävartinen harja, jota säilytettiin uunin pankolla. Sen samaisen uunin päälle nakattiin lasten suusta lähteneet maitohampaat. Kun hammas viskattiin uunin päälle piti sanoa: - He, lukki luuhammas, anna mulle rautahammas!
Meille kakaroille uskoteltiin, ettei poislähteneen tilalle muuten kasva uutta hammasta, jos vanhaa ei uhrata jollekin maahiselle tai velholle. Siihen aikaan oli kaikenlaisia uskomuksia enemmän kuin nykyään. Lukkiakaan ei saanut tappaa sillä luultiin, että lukin tappamisen vuoksi lehmät saattoivat lypsää verta ja kuka silloin semmoista tohti mennä tekemään. Uunitontulle ja hiirelle ne irti lähteneet maitohampaatkin piti viskata. Sitten saattoi odottaa tilalle uusia rautahampaita. Aikuiset juttelivat iltakaudet noidista ja aaveista: kuinka joku oli kuullut aivan selvästi huokauksia ja kuiskauksia, nähneet valkoisen aaveen milloin missäkin ja vaikka mitä kaameaa. Me kakarat tulimme aroiksi varsinkin kun puhuimme vielä keskenämme niitä juttuja toisillemme. Silloin tuntui, kun karvat kohoisivat iholla ja kummasti jännitti. Ei tohtinut mennä yksin pimeällä ulos, varsinkaan minä, joka olen ollut aina yösokea ja säpsähdin aina, jos vähänkin rapsahti jossakin nurkassa jos olin yksin; vieläpä päivälläkin. Joka puun ja pensaan takana olin näkevinäni aaveen tai kummituksen jos oli hiukankin hämärää. Tuntui kuin jokin olisi tarttunut minuun takaapäin kiinni.
Ahon vaari sen jutun hampaan nakkaamisesta ensin opetti kun hän näki, että nitkuttelin heiluvaa hammastani. Vaarilla oli tapana kiusotella meitä tyttösiä. Hän ojensi kouransa sormet harallaan meitä kohti, kieputteli kättään ja sanoi: - Kiivaa kaavaa, lentää laulaa, ei oo päätä, ei oo kaulaa.
Samalla hän koppasi kiinni milloin mistäkin kohtaa ja nauroi. Siitä me tyttöset emme pitäneet, vaan pikemminkin pelkäsimme häntä. Sen lisäksi, että vaari koppasi meitä kiinni hän katsoa killitti sillä tavoin, että pojilla oli aihetta sanoa: - Sillä on sitte irstas katanto.
Joskus kun pojat olivat kotona ja huomasivat vaarin poikkeavan meille he kiusottelivat äitiä sanomalla: - Sieltähän taitaa tulla meiän äitille suluhanen.
Äiti meni aina silloin kamariin ja käski sanoa: - Ka, kun ei sattunut äiti olemaan kotona.
Kaikki nuo iltapuhtojen jutut kummituksista ja muista johtuivat suureksi osaksi siitä, kun muunlaisia ajankuluja ei juuri ollut. Monta kertaa tämän nykyisen runsauden keskellä ajattelen, miten ihmeessa sen ajan äidit jaksoivat. Mistä tulivat ne voimavarat, joiden turvin he jaksoivat päivästä toiseen osansa viedä? En voi kaikesta puutteesta huolimatta sanoa, että lapsuus kaikkinensa olisi ollut aivan onnetonta aikaa. Joskin sisäisesti oli ankeaa, oli se kuitenkin huoletonta; tietämätön kun oli paremmasta! Aistihan sitä kuitenkin olevansa kuin eri kastiin kuuluva muiden keskellä, mutta aisti myöskin sen, ettei alhaalta ylös katsominen ollut luonteeseeni ollenkaan mieluisaa siitäkään huolimatta, että äitiparkamme yritti kaikkensa meidän eteemme. Eikä tilanne ollut äidin syytä vaan aikakauden. Köyhä ihminen ei ollut sinä aikana minkään arvoinen. Sen sai alaikäinen niin monta kertaa tuntea nahoissaan ja kenties se pani vetäytymään omaan kuoreensa, omaan pienuuteensa, josta ei milloinkaan oikein ole ollut pois pääsyä. Olihan meillä alaikäisillä niinkuin vanhemmillakin yhtä hyvät henkiset voimavarat ja älynlahjat. Emme kuitenkaan olleet sen lahjattomampia tai tyhmempiä kuin varakkaammatkaan. Meidät vain alistettiin.
Meille oli kokoontunut naapurin vaimoja käsitöineen. Taavetin emännällä oli kartat mukana. Hän asettui takan viereen siten, että nurkkatakassa palava tuli lämmitti sopivasti karttoihin päin. Hän levitti karttausesiliinan helmaansa ja kohotti vasemman jalan polvea hiukan ylemmäksi. Sille hän laski vasemman käden kartan ja tasoitteli villoja sopivan määrän. Siiten hän pyyhkäisi hieman lamppuöljyä villoille ja alkoi vedellä karttoja yhteen, alas ja alas. Siitä kuului hauska unettava ääni.
- Sullapa onki aivan uuvet kartat, totesi Attilan emäntä.
- Mutta kahtokaappa akat ko minä tejinki komian alotukseen tähän lapaseen.
Hän kutoi kintaslapasta Antilleen. Siinä näkyi lapasen suussa vähän punaista väriä. Muuten ne olivat harmaat, kuten yleensäkin oli tapana.
- Minäpä en annakkaan tytön kartata näillä uusilla kartoilla. Opetelkoot vanahoilla. Pakkaa aina ko minnoon pois kotua ottaan nämä uuvet ja vetelee ristiin piikit.
Taavetin emäntä karttasi äidille sykäreitä. Villat olivat Ojalan emännältä kehrättävinä äidillä. Hän tykkäsi Taavetin emännän karttaamista sykäreistä. Sanoi, että niistä on hyvä kehrätä, kun ne on selviksi kartattu. Kun ne nosti tulta tai ikkunaa vasten näki, kuinka selviä ja kauniita ne olivat.
Villojen karttausta edelsi villojen nyppiminen. Siinä hommassa minäkin sain olla mukana. Otettiin pieni tukko villoja kouraan, joita sitten nykittiin mahdollisimman pieniksi untuviksi. Sen jälkeen villoja pidettiin uunin päällä kuivumassa. Taavetin emäntä karttasi nopein liikkein; käänsi välillä karttojen välissä olevia villoja ja hipsutteli karttoja edes takaisin, jotta ne sai käännettyä toisin päin. Kun villat olivat hänen mielestään sopivan selviä, pyöräytti hän ne taitavasti karttojen välissä pyöreäksi suikaleeksi ja pudotti sen vierellään olevaan sykärevakkaan. Ne olivat lepereitä. Niistä äiti sitten otti tukon syliinsä. Rukin takana istuen hän otti yhden lepereen kerrallaan hyppystensä väliin, nosti sen ylös ja liitti jatkoksi rullassa olevaan alulankaan. Silloin hän aina ensin hiljensi rukkinsa vauhtia ja oikean käden sormet tekivät pyöriviä liikkeitä sykäreen päässä, josta muodostuva lanka juoksi rullalle. Kun työ pääsi hyvin alkuun joudutti äiti rukin polkemista ja katseli tarkkaan, näkyikö langassa nyppyjä. Ne piti noukata pois.
Heikin Maija kutoi sukkaa, jonka varressa komeili punaisia raitoja. Olipa siinä lisänä vihreääkin. En ollut nähnyt äidin koskaan kutovan sellaisia rantusukkia. Ainoastaan joihinkin kintaslapasten suihin olin nähnyt hänen laittavan hieman punaista koristeeksi. Maijalle tuli tupakantuska. - Pitästä tässä vetästä henkisavut.
Maija otti esiin pikanelliaskinsa ja laittoi tuttuun tyyliinsä tulitikkuaskin polvelleen. Siinä hän hienonsi tupakkansa. Veitsi näytti hyvin terävältä, eikä Maija antanutkaan sitä kenenkään muun käyttää, vaikka joku pyysikin: - Annappa Maija tuo veihtes ko se näkkyy olevan nuin terävä. Sillois varmasti hyvä leikata kynsiään.
Mutta ei Maija niin vain antanutkaan, vaan silmät naurunsikkaralla sanoi: - Eii tuu mieleenkään!
Maijan piippu pikkuisen piipitti ennenkuin syttyi kunnolla. Sukan kutomista Maijan piiputtelu ei hidastanut. Kirkas ilme silmissään hän veteli savuja ja puhalteli niitä takkaan päin.
- Ettei mee savu teijän henkeen.
Sukkapuikot kiiltelivät ja helskyttelivät ja sukan varsi jatkui.
- No mmm, jokos se teijän tyttö pian mennee sinne miehelään? kysyi Maija Anttilan emännän puoleen kääntyen ja jatkoi: - Eihäkös ne jo käyneet kihilamarkkinoilla?
- No joohan toki ne kävivät. Ja saa se meijän tyttö semmosen miehen ettei paremmasta apua.
- Ssoo-o, vain niin, ihmetteli Maija.
- Joo vain. Sillon rahhaaki nii, että kyllä kissaltaki kusi loppuu, ennenko meijän tytön suluhaselta raha.
Maija imi piipuaan posket lommollaan ja sanoi vain_ - Ssoo-o, vai niin on rahhaa.
- Sai se meijän tyttö vain semmosen suluhasen, että oikein päälykengäkki tytölleni ostaa päräytti. Empoo semmosia kellään muilla nähänykkään.
Siinä Anttilan emäntä puhui totta niistä päälyskengistä. Olin edellispäivänä käynyt heillä kun olin kuullut siellä olevan morsiamen kotona. Tottahan sellainen ihme täytyi käydä omin silmin näkemässä. Sieltä se morsian tuli kamarista, istahti tuvassa pöydän viereen tuolille ja sanoi venyttävällä äänellä äidilleen: - Onko kahavia? Joisin, ku nii väsyttää. Valavottu koko yö. Mihinkähän se Arttu on menny?
Sulhasen nimi oli Arttu. Tuvan pöydän alla oli ollut mustat kiiltävät päälyskengät. Morsian potkaisi niitä välillä kovin huolettoman näköisesti kuin ylimelisesti. Eikä hän minusta mitenkään ihmeelliseltä näyttänyt, vaikka olikin saanut noin komeat kengät. Sormessa hänellä oli kiiltäva soruus; ei kuitenkaan niin leveä kuin äidilläni. Mutta hänhän olikin ollut morsian siellä Amerikassa. Morsiamen äiti kaatoi kahvia kuppiin ja sanoi: - Oisithan tuota ny itekki saattanu ottaa. Aina minulla passautatta ihtiännä.
Morsian joi kahviaan, matusteli ja sanoi: - Tämähää oo ko koiran kusta! ja lähti yökäten ulos.
Emäntä meni hänen jälkeensä sanoen: - Eipähän taijakkaa olla koiran kusen syytä.
Kun Anttilan emäntä kehuskeli tyttärensä rikasta sulhasta tokaisi Maija: - No ku sitä ny vain piisais. Mutta tuosa on pööniä. Keitetääs ny oikein kökkäkahavit ku kerta ollaan näin ny yhessä koolla.
Maija antoi pienen pussin äidille, joka nyökkäsi minua kohden ja sanoi: - Jauhappas Annukka sinä nämä kahvit. Pianhan se tuo vesi tuossa kiehuu, kun on valamis tuli pesässäki. Mutta varo Annukka ettei pöonät tipu hukkaan.
Äiti nousi rukkinsa takaa rustaamaan pannuun vettä. Tunsin itseni aikuisten joukkoon kuuluvaksi kun sain tehtäväkseni jauhaa kahvit. Kahvimylly oli väriltään musta. Sen ratti oli avonainen, joten oli varottava etteivät pöönät tosiaankaan tippuneet hukkaan. Ne kun tahtoivat poukkoilla ratista ylös alkaessaan käydä vähiin. Myllyn alla oli pyöreä purkintönttö, johon jauhetut kahvit putosivat. Kahvipannu oli päältäpäin noesta musta, mutta sisältä hyvin kirkas, koska se oli Tinuri-Eemelillä hiljattain tinautettu.
- Ompa sinun pannussas kirkas tina, sanoi Maija kun äiti nosti pannun kantta niin että sen sisus näkyi. Äiti lisäsi höystöjen päälle hiukan suolaa. Se muka vei kahvista veden maun pois.
- Kylläpä tuliki makiaa kahavia. Senhän se tekkee ko on hyvä tinaus pannussa, kehuivat akat.
Äiti lisäsi sakkojen päälle hiukan vettä, josta sitten minäkin sain hiukan juotavaa maidon ja pienen sokerijytysen kanssa. Kahvit juotuaan akat aioittivat taas työnsä. Äiti alkoi kehrätessään hiljalleen veisata: - Oi Jumala, sä huolen meistä kannat, tarpeemme kaikki armostasi annat. Suo että aina sinuun turvaamme, sun hyvyyteesi aina luotamme.
Ja äidin ääni särkyi kun hän jatkoi: - Sä isä aina armosta annat.
Sitten en enää erottanut sanoja, mutta se oli tuttu virsi. Olinhan sitä äidin kanssa veisannut ja se oli hänelle hyvin rakas. Aina ahdistuksen vallassa olessaan hän sitä hyräili. Rukki hyrräsi ja äidin ääni oli häipynyt kuulumattomaksi, mutta huomasin että hänen huulensa liikkuivat, kuin hän olisi itsekseen veisannut säkeistön loppuun asti. Mökissä oli hetken hiljaista, kunnes Anttilan emäntä alkoi puhua: - Voi tehkää teki hyvät ihimiset parannus. On niin hyvä olla autuas. Uskokaa teki syntinnä anteeksi Jeesuksen nimesä ja kalliisa maahan asti vuotaneesa veresä. Että te tuolla virren veisuulla ja kirkosa käynnillä tuu autuaaksi. Se pittää olla oikia uskovainen joka teijät siunaa. Antakaasta ko minä siunaan teijät, niin te tuutta autuaaksi ja pääsettä taivaan illoon!
Attilan emäntä oli aivan punainen kasvoiltaan siinä paasatessaan. Muistin, kuinka tämä sama emäntä oli tuominnut Seijankin helvettiin, kun ei äiti ollut häntä hakenut Seijan luo kuolin-vuoteelle, vaan haki Ojalan vanhaemännän. Minusta Attilan emäntä ei ollenkaan näyttänyt autuaalta, vaan pikemminkin pelottavalta siinä paasatessaan. Kun hän aikansa saarnasi, otti Maija piipun hampaistaan, sylkäisi tuleen niin että poro pöllähti ja sanoi: - Pthyi, mutta mistäs sinä tiijät kenenkin autuuven asiat? Et sinnoo sen autuaampi ekkä hurskaampi ihiminen ko me muukkaan. Ja mitä se iso kirija sannoo toisesa tuomihtemisesta?
Pitäen piipua ylhäällä hän jatkoi: - Kyllä minä ainaki meen uskollani taivaaseen siinä ko sinäki enkä minä uskuani kiellä, sano mitä sanot!
Eikä Maijan silmissä näkynyt sitä iloista ilmettä, joka niissä tavallisesti oli. Äsken niin mukava tunnelma tuvassa oli poissa. Äidin laulu lakkasi. Rukki vain hyrräsi kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tunnelma oli samanlainen kuin silloin, kun joku Jehovan kauppias kävi puhumassa maailmanlopusta ja kauppasi lehtiä joiden kannessakin oli kamala kuva. Sitä katsellessa tuntui kuin se loppu tulisi justiin. Eikä niille kauppiaille osanneet aikuisetkaan juuri mitään sanoa. Niin he olivat kirjansa lukeneet. Maijan olin ennenkin kuullut äidille sanovan: - Nuo lestatiolaiset ne on kummallisia. Ko ne ei sinne taivaaseen päästäsi ketään muita ku ihtesä.
Eikä minusta Ahon vaarikaan kovin hurskaalta näyttänyt, vaikka sanoivat senkin uskossa olevan. Kerran eräässä talossa oli seurat ja me kakarat näimme, kun vaari peilasi huussin takana itseään ja käänteli päätään puolelta toiselle. Me emme tohtineet nauraa, vaikka kyllä se hassunkuriselle näytti. Sanoimme vain toisillemme: - Ei nuin ruttusta naamaa enää kannattas peilailla.
Me kakarat nauroimme usein aivan turhanaikaisille asioille. Kun joku aikuinen meitä kielsi, saatoimme vain enemmän yltyä tirskumaan.
Maija imaisi vielä piippuaan, kopautti sitä takkakiveen, laittoi piippusa hameen lakkariin ja tasoitti sukkapuikot kudelmassaan. Hän kietaisi langan puikkojen ympärille ja pani kerän kudelmansa sisään.
- Parasta lähtiä kottiin, ku meni nuo seurakki niin ykstotiseksi. Oishan täälä ollu mukava porista sakisa vain hyvästi ny. Kylläpahän nähään.
Taavetin emäntä jatkoi vielä karttaamistaan ja äiti kehräsi. Huomasin kuitenkin harmistuneen ilmeen hänen kasvoillaan, kun hän sanoi: - Tule ny kuitenki pian käymään.
Villat tulivat tällä kertaa kartattua sykäreiksi. Taavetin emäntä puhddisti kartat viiloista, hankasi niitä edestakaisin ja kopisteli takkaan. Niistä lähti viilan käry, kun muutama hitunen meni kuumille hiilille. Se oli samanlainen haju, joka on lampaan karsinassa. Haju haihtui tulen mukana savuhormiin. Emäntä huiskautti vielä esiliinaansakin takan edessä ja kietaisi karttausessunsa karttojen ympärille.
- Kiitoksia ny kovasti avusta. Minä tuun sitte sulle vuorostani appuun kun sinä tarvit, sanoi äiti. Taavetin emäntä vilkaisi vielä vuoroin äitiä ja vuoroin Anttilan emäntää aivan kuin punniten mitähän nuo puhuvat. Äiti hiljensi rukkinsa vauhtia, kun viimeinenkin vieras teki poislähtöä.
Anttilan emäntä oli aiemmin ehdottanut äidille, että me tulisimme heille jouluaattoiltana ja että meidän Ville tulisi heille pukiksi. Ville oli silloin kotona.
- Ku on nuita lapsiaki, saisivat talostella. Ja kun meijänkin tyttö mennee ensi talavena kouluun niinko Annukkaki. Tulisivat tutuiksi, oli hän ehdottanut.
Emäntä oli kuin ei olisi mitään hämminkiä aiheuttanutkaan, kutoi vain ja uudisti kutsunsa tulla heille. Äiti vähän empi, mutta suostui sitten kun emäntä puheli tytoistä: - Tunnekko sinä Annukka sen meijän Ailan?
- Joo, kyllähän minä sen tunnen.
Emäntä kysyi vielä ovenpielessä seisten: - Onko sun korva ollu ny kipiänä?
- Ei se ennään, ko siittä alako tulla mättää.
Emännän poistuttua äiti kehräsi yhä.
- Oli niin hyviä sykäreitä ettei malttanut niitä jättää, vaikka pian pitäisi mennä navetassaki käymään, sanoi äiti.
- Empä nyt oikein tiijä haluttasko sinun että mentäis? kysyi äiti vielä.
Olin menossa kamariin, enkä oikein kuullut ja siksi sanoin: - Hä?
- No, kerkiääpä tuon ny sitteki, sanoi hän.
- Meettäkö te sinne Anttilaan vai mitä se Annukka höpötti? Pate kysyi illalla kun kotiutui.
- No eipä tuonne nyt oikein huvittaisi mennäkkään, sanoi äiti.
- Jos te meettä sinne niin minä hommaan Annukalle sinne yllätyksen, Pate lupasi.
Meillä oli kerran käynyt jouluaattona pukki. Naapurin tytöt touhusivat, että he hommaavat pukin joka voi käydä samalla meilläkin. Äiti ei alkuun ollut innostunut pukkiasiasta, mutta suostui lopulta kun minä kärtin. Halusin nähdä, minkälainen otus se oikein on. Äidillä oli jonkinlainen ennakkoaavistus asiasta. Aattoiltana sitten kuuluikin porstuasta kovaa kolinaa. Tuvan ovi aukaistiin ja sieltä tuli kolistellen pukki, joka kysyi römeällä äänellä: - Onko täälä kilttejä lapsia?
Kukaan ei tahtonut puhua mitään. Pukki jäi ovenpieleen seisomaan. Sillä oli oikein iso säkki, jonka se pudotti äänekkäästi lattialle. Tunsin pukin heti naapurin tytöksi, vaikka hän koetti muuttaa ääntään. Menin pukin luo ja kuvittelin kai, että siellä nyt olisi minullekin jotain, kun säkkikin oli niin suuri. Pukki polvistautui lattialle säkkinsä viereen ja alkoi nostella sieltä erikokoisia paketteja. Ne olivat kaikki kääritty harmaaseen tai valkoiseen tiskipaperiin. Olipa osa kääräisty sanomalehtipaperiinkin. Pukki vilkaisi joka välissä minua ja sanoi: - Onkohan tuo Annukalle? Ei ollu!
Sillä lailla pukki nosteli pakettinsa siihen kaikki. Viimeisenä hän nosti pienen sanomalehteen kääräistyn käärön, joka repsotti osin auki.
- Saihaa se Annukkaki paketin, oothan sinä ollu kilttinä, sanoi pukki ja nosteli pakettinsa yhden toisensa jälkeen takaisin säkkiin. Hän katseli välillä minua, joka siinä seisoin kummissani, kun niitä paketteja vain käytiin meillä näyttämässä. Pukin mentyä katsoin lahjani. Paketissa oli nukke. Sillä oli kyllä kaunis kaupasta ostettu kuttaperkkapää, mutta muuten se oli surkea rääpäle. Kädet ja jalat roikkuivat melkein irti ja ne oli vain kääräisty liinakankaan palasista eikä niissä ollut lainkaan täytettä. Äiti oli harmissaan koko pukin käynnistä.
- Halusivat tietysti vain näyttää, että heillä on varaa ostaa ja laittaa lahjoja.
Eikä häntä lohduttanut, vaikka sainhan minäkin lahjan, kun uskalsin sanoa: - Nuin surkia rääpäle, ei ees nättejä vaatteita päällä. Ja nuin lerppaset jalat.
Hän lupasi, että kyllä sen Irja sitten korjaa, kun hän ei ollut ennättänyt sitä kunnolla tehdä. Joulun alla kun oli niin monenlaista hommaa.
Meillekin oli tuotu kuusi. Se roikkui katosta eikä siitä näkynyt alas paljon muuta kuin rungon tynkä. Koristuksena siinä oli nisurinkula.
- Poltetaanko meilläki kynttilöitä? kysyin äidiltä. Hän oli ostanut Hakalan kaupasta yhden pienen kynttilän ja se kuulemma poltettaisiin vasta jouluaamuna silloin kun ihmiset ajaisivat kirkkoon. Eikä hän suostunut polttamaan kynttilää edes pikkusen, vaikka kuinka kärtin, että vähänkään näkisin kynttilän liekkiä.
-Vain jos sinne Anttilallekki tullee se ruma pukki, arvelin äidille.
Eikä Irja rustannut niitä nukkeni käsiä ja jalkoja, vaikka äiti oli luvannut.
- Ei sillä oo aikaa semmoseen, oli äidin selitys.
Tupa meillä kuitenkin oli siisti. Äiti oli huiskinut varpuluudalla katosta ja seinistä pölyt alas. Ensin hän kuitenkin varoitti: - Älä nyt kahtele ylöspäin ku tippuu roskia silimiin.
Kuivista kuusen risuista tehdyllä isolla pesimellä hän hankasi pöydän ja tuolit ja virutti ja kuivasi ne luudulla.
- Äläkää ny sitte heti paikalla niille istuko, vaan antaa niitten kuivata rauhassa, hän varotti meitä.
Lattian pesussa äiti käytti isompaa pesintä, jota hän kastoi lipeävedessä ja hankasi jalallaan pesintä edestakaisin. Isommassa astiassa hän kasteli luutua, jolla pesi hankaamansa kohdat lattiassa. Oli taas se aika, jolloin äiti levitti pöydälle kauniin Amerikassa virkkaamansa liinan ja vuoteelle kauniin, kuviollisen sängynpeitteen. Sänky oli taas kovin korea, eikä siihen tohtinut mennä istumaan. Riepumatot lattialla olivat puhtaiksi peslyt ja tärkätyt harsoverhot tököttivät suorina ikkunoissa. Lumista taustaa vasten ne kyllä näyttivät kovin kalseilta. Mutta hyvä kun edes harsoa sai ikkunoihin. Jo paljon ennen joulua äiti oli ostanut Hakalasta kuivaa lipeäkalaa, jota oli liotettu vesisaavissa. Hakalasta hän haki myös puhdasta koivuntuhkaa, josta valmisti kaloille lipeän. Siinä niitä pidettiin, kunnes kalat olivat pehmenneet. Sen jälkeen niitä liotettiin useammmassakin puhtaassa vedessä. Hakalasta haettiin tuhkaa sen takia, koska meillä polteltiin vain risuja ja koska nurkkatakkamme saattoi kuka hyvänsä sylkäista roiskauttaa, eikä tuhka silloin olisi ollut puhdasta. Joulun aikana ja jo jouluaattona äiti sitten oikein kuori perunat ennen keittämistä. Tavallisesti ne keitettiin aina kuorineen, koska ne olivat siten ruokasampia. Joskus ne tosin halkaistiin. Silloin ne olivatkin hyviä, koska keitinsuola oli päässyt kunnolla niiden sisään. Eikä niihin muuta höystöä sitten laitettukaan. Jouluaatona äiti keitti lipeäkalan. Se piti keittää harson sisässä, etteivät kalat hajonneet veteen. Lipeäkalat saivat vielä päällensä kastikkeen, johon oli pantu pippuria mausteeksi ja keitetty maitoon. Joulun ajaksi hän oli leiponut nisuakin.
- Äiti, raatarille vietiin semmonen kuusi joka pantiin lattialle pystyyn. Eikö meillekki ois laitettu semmonen kuusi?
- Ei meille semmosta voinut tuuva. Ei sille ois ollu jalakaakaan ja se ois vieny liika ison tilan.
Siinä kuusi nyt roikkui katossa. Löysihän Irja siihen muutaman postikortinkin, jotka asetteli oksille koristeeksi. Hän leikkeli vielä lisäksi paperista suikaleita, jotka ilmavirran käydessä heilahtelivat. Odotettu kauppias kävi jo iltapäivällä tuomassa hänelle tavaksi tulleen paketin. Se olikin ainoa lahja Kuittikankaan pienimpiin mökkeihin. Sitä oli tiedetty odottaa jo kauan ja arvailtiin, mitä siinä saattaisi olla. Sen lahjan varaan jäi, josko jouluna saataisiin kahvia. Äiti totesi: - Kyllä se kauppias aivan hyvän hyvyyttään nuo joululahjat ainakin meille tuo. Me niin vähän ostetaan etteipä niistä juuri rosentteja kerry. Ja kun vielä usein velaksikin.
Velaksikin tosiaan. Ville laittoi minut hakemaan Hakalasta voita, kun Mansikki oli ummessa eikä ollut edes maitoa. Antoihan se kauppias, kun kuuli Villen olevan kotona. Hän kävi Hakalassa joskus kauppiaalle puita särkemässä. Kauppias otti voipaketin ja halkaisi siitä palasen. Veitsessä, jolla hän sen voipalan otti, huomasin kuin villan karvoja koko terän pituudelta. Kyllä hän katsoi vesitä sen näköisenä, että huomasi. Kääräisi kuitenkin voin pakettiin. Vein sen kotiin ja Ville alkoi syömään. Hän leikkasi leivästä siivun. Leipä oli paksu, koska äiti tykkäsi leipoa isoja leipiä, kuten oli tehnyt talossa asuessaan. Ville alkoi levittää voita leivälleen.
- Tämähän on täynnä karvoja! Kahtokaa ny, eikait tätä ilikiä syyvä!
Voi oli tosiaan aivan täynnä karvoja ja todettiin, että ne olivat villoja.
- Vie nyt Annukka takasin ja sano, ettei tätä ny kukkaan ilikiä syyvä.
Meninkin ja selvitin asian. Kauppias katsoi minua kohti ja sanoi: - Vain ethän sinä oo tätä ees maksanutkaan.
Antoi sentään voita toisesta kääröstä sanoen: - Pankoot joku kärryn rattaaseen voiteeksi. Mutta empä enää osta siltä akalta voita, joka tämän toi!
Aattoiltana sitten puhallettiin öljylamppu sammuksiin. Äiti kietaisi saalin harteilleen. Minulla oli iso villahuivi, joka käännettiin leuan alta taakse, johon se sidottiin kiinni. Ulko-oven eteen laitettiin luuta pystyyn kuten aina merkiksi, ettei talossa olla kotona. Ei ollut kovin kova pakkanen. Lumi narahteli kuitenkin jalkojen alla. Kävellä talsin äidin jäljessä ja ihastelin naapureissa näkyviä valoja Joissakin mökeissä näkyi jo kuusessakin palavia kynttilöitä ja katoissa paloivat kirkkaat sähkölamput. Joissakin taloissa paloi kynttilä ikkunalaudallakin liekki iloisesti heilahtaen. Liekin ympärille heijastui valkoinen kehä.
- Äiti, milloin meillekkin pannaan ikkunalle kynttilä palamaan?
- Pannaan huomenaamuna, kun ihmiset menevät kirkkoon.
- Miksi vasta silloin?
- Siksi, että ihmiset näkevät ajaa hevosillaan.
- Mutta eihän taloja oo joka paikassa. Mitenkä ne silloin näkevät ajaa?
Mutta äiti käveli eteenpäin. Jäin katselemaan taakseni. Tuon näköinen on koti pimeällä, ajattelin. Luminen metsä taustanaan se näytti pimeältä möhkäleeltä lumisen katon alla. Aitta oli melkein puoliksi hautautunut lumeen kuten navetta ja latokin, jonka suuntaan suuri mänty näytti nojaavan levittäen paksuja oksiaan sen katon päälle. Mukavaa isoa leikkikiveäkään ei näkynyt, vaikka olin lumen aikana käynyt sen päällä ja liukunut alas monet kerrat. Minulle tuli paha mieli siina kotia katsellessani. Olisin mieluimmin palannut takaisin. Olisihan se Pate voinut yllätyksensä järjestää kotiinkin, ajattelin. Olimme jo iltapäivällä saunoneet naapurin saunassa ja tunsin vilun käyvän ihollani. Senkin vuoksi olisi ollut niin hyvä olla omassa kotona. Vaikka usein harmittelin ja kapinoin kotona olevia olosuhteita sanoen: - Kun täällä ei ole mitään mukavaa, oli se kuitenkin paras turvapaikka.
Äiti vain jatkoi kävelemistään. Kupparin saunasta kohoili höyrypilvi.
- Siellä ollaan vielä saunassa, sanoi äiti kuin itsekseen.
- Tulehhan nyt, ettet palelluta ihtiäs, hän kehoitti.
Joudutin menoani ja työnnyin aivan äidin kylkeen kiinni.
- Onko sulla kylylmä? sanoi äiti ja veti minut saalinsa alle suojaan. Yritin astella äidin kävelyn tahtiin kunnes tultiin Anttilan pihalle. Siellä oltiin vasta tekemässä ilta-askareita. Emäntä tarjosi meille tuolia istuimeksi ja emäntä kehoitti tytärtään: - Tuus sinä Ebba tiskaamaan, ko tuli nuita vieraita.
- Täsä ollu niin monellaista hommaa. Meillä täsä meni niin myöhäseen ko toiskat saunas ensten ja me sitte jäläkeenpäin. Äläkäästä ny kakarat silimille hyppikö, komenteli emäntä.
Lattialla telmi ja mekasti kolme vaaleatukkaista lasta. Heistä isompi poikanen veteli perässään pientä parirekeä, johon oli tikuista ladottu kuorma. Poikanen vetäisi rekensä vauhdilla pöydän jalkaa vasten, jolloin se kaatui ja kuorma levisi pitkin lattiaa. Penkillä ja tuolilla oli erikokoisia alusvaatteita, joita emäntä kokosi käsimutkalleen ja vei porstuaan päin. Kuusi oli sijoitettu tuvassa ahtaaseen nurkkaan. Sen oksille oli sidottuna valkoisia kynttilöitä, jotka roikottivat eri suuntiin. Ailatyttö talosteli nukkensa kanssa pöydän ääressä, eikä näyttänyt paljoakaan välittävän meistä. Hänellä oli vaalea vankka tukka. Letit olivat lyhyet ja ne oli palmikoitu lujalle ja solmittu punaisella nauhalla. Isäntä istui takan vieressä ja poltteli paperossia. Hän puhalteli välillä takassa kituvaa tulta. Siellä ei ollenkaan tuntunut, että olisi ollut Joulun aatto. Lisäksi minulle tuli tunne, kuin olisimme tulleet aivan "väärään köökiin". Emäntä tökkäsi isäntää ja sanoi: - Paasta sinäki se tupakki ees pikkuseksi aikaa poies. Tuo penikkaki aivan tukehtuu savvuun tuola kätkyesä!
Hän nyökkäsi sitten äidille sanoen: - Tuusta Anu käymään täälä kamarisa, mullon sulle vähä asiaa, ja palautteli peräänsä pyrkiviä lapsiaan takaisin tupaan.
- No pysykää ny sikiät sielä ees pikkusen aikaa. Kato sinä Ebba pikkusen nuita. Ei niiltä saa ees siunaaman rauhaa.
Hän sai sitten vedettyä ovea hiukan pienemmälle, jolloin hiljensi ääntään ja puhui: - Minä täsä kävin lääkärisä, ko on nuita kaikellaisia vaivoja. Se lääkäri kyseli kaikellaista. Eehämminä tahtonu kehata sille palijo mittään puhua. Ko se tuo Anttiki on semmonen ko se on. Ei kuulemma saisi olla ukkua likelläkkään. Ja ku se tuo minun ukko on semmonen.
Kun lapset - ne "sikiät" - menivät ja tulivat kamariin, kuului emännän jutustelu ajoittain tupaan. Isäntä lähti kyllääntyneen näköisenä kävelemään ulos. Jokaisessa vähänkin isommassa taloudessa oli se ominainen "solokkutanttu" takan vieressä. Niin täälläkin. Katselin, milloin joku noista lapsista kuukahtaa siihen tanttuun, sillä niiden touhu oli siksi kovaa meininkiä. En ihmetellyt, jos emäntä olikin väsynyt ja kiusaantuneen oloinen. Vihdoin porstuasta alkoi kuulua kepin kolkutusta lattiaan. Keppiään takoen saapui pahvinaamariin sonnustautunut pukki tupaan. Toistui se sama kysymys: - Onko täälä kilttejä lapsia?
Pukki takoi vielä keppiään lattiaan, kaivoi sitten säkistään pienen pyöreän paketin ja heitti sen lattialle sanoen: - Annukalle.
Käärö lähti vierimään pitkin lattiaa. Se meni pöydän alle ja perään ryntäsi talon tyttö Aila. Hän sieppasi käärön itselleen. Siinä oli iso kaunis tummanpunainen omena. Pukki katseli touhua hetken, heittää lätkäytti sitten lahjasäkin lattialle, pyörähti päin ovea ja siitä ulos paukauttaen oven lujasti perässään kiinni. Aila haki puukon ja alkoi kuoria omenaa. Hän pyöritteli sitä kädessään kuin isoa perunaa. Tummanpunainen kuori kiemurteli omenan pinnasta pöydälle. Kun Aila alkoi pistellä omenanpaloja suuhunsa, sanoi takan luona askaroiva emäntä: - Anna ny Annukallekki pikkusen, sillehhän se tuotiinkin.
- En anna, jankutti tyttö ja pisteli omenapalat suuhunsa. Ei antanut edes pienemmille sisaruk-silleen. Tuonko kanssa minun pitäisi ruveta käymään koulua, ajattelin. Talon väki tyhjensi lahja-säkin, mutta minua eivät heidän lahjansa kiinnostaneet. Toivoin, että olisimme pian lähteneet kotiin.
- No juuaan me ainaki kahavit. Tuuppa sinäki Annukka, ota siittä kupit ja juuaan. Ottakaa nisuaki, kehotti emäntä.
- Minulle riittääkin yksi kupillinen, sanoi äiti ja siirsi kupit kauemmaksi itsestään pöydällä. Hän nousi ja teki tilaa talon lapsille, jotka ympärillä pyrkivät saamaan hekin osansa. Äiti otti minua kädestä ja sanoi: - Lähetään kotiin.
Ovelta toivotteli hyvää yötä.
- No mutta, äläkää ny toki yks kaks lähtekö pois. Eihän täsä oo ennättäny kunnolla ees raataamaan. Huonuako te tykkäsittä? Tulukaa ny toki uuestaan paremmasti.
- Miksihän me mentiin tuonne, sanoi äiti kotimatkalla.
- Olipahan tämäkin semmonen jouluaatto, että sen muistaa.
Näistä lapsuuden aikaisista joulupukeista sain semmoisen kammon, etten ole omille lapsilleni tyrkyttännyt satua joulupukista. Meillä on ollutkin tapana laittaa lahjat aattona kuusen alle. Saunasta tultua ne on sitten lattialla istuen auottu.
Palaillessamme kotiin oli kupparin tupa pimeänä. Äiti oli muutaman kerran käynyt siellä kuppauttamassa "pahat veret pois". Hän oli kehunut sen auttavan, kun oli ollut väsyneet jalat. Suutarilta näkyi kirkas valo. Siellä paloikin aina suuri lamppu, oikea sähkölamppu. Sellainen meilläkin oli ollut, ennenkuin Korpelan mies kävi katkaisemassa langat. Meillä oli ollut vain viiden watin lamppu, mutta oli silti parempi kuin nykyinen öljylamppu, jota piti aina olla puhdistamassa. Muistin kuinka olin kerran kesällä ollut suutarin seinän takana ja toivonut, jos sieltä kuuluisi haitarin soittoa. Ei sieltä silloin sattunut soittoa kuulumaan. Nyt sanoin: - Vain ompa sielä kirkas valo.
- Eiväthän ne muuten näkisi suutaroija, jos ei olis heillä hyvät valot.
Soittikohan suutari nyt, ajattelin. Mutta nyt oli talvi, eikä haluttanut mennä seinän taakse kuuntelemaan. Halusin vain pian päästä kotiin.
- Äiti, minkä makuista on omena? kysyin sitten.
- No, eihän se paljo kummempaa kuin peruna tai nauris. Vähän makiampi.
Lähestyessämme kotia välähteli tuvan ikkunasta heikko valo. Pate oli ehtinyt kotiin ennen meitä ja oli juuri saanut sytytettyä öljylampun. Hän asetteli sen lasia paikalleen avatessamme oven. Kodin rauhan aisti heti ovella vastassa. Tunsin hyvän olon ja öljylamppukin valaisi aivan hyvin. Samapa tuo, vaikka Aila söikin minun omenani, kun nyt sain olla omassa kodissa. On se hyvä, ettei meillä ole niin kauhean kova meteli kuten äskeisessä talossa. Ja samapa sekin, vaikka meillä ei olekaan kirkasta sähkölamppua, vaikka olihan ne raatarin kakarat kyllä huomautelleet minulle: - Ko ei teillä oo etes sähkövaloja, tuommonen tuiju vain.
Aamulla meilläkin palaisi ikkunalaudalla kynttilä, niin oli äiti luvannut.
- Piampa te tulitta takaisin, sanoi Pate ja kääntyi meitä kohti.
Utelias kiinnostus kasvoillaan hän jatkoi: - Oliko omena hyvää?
Pate kääntyi asettamaan lamppua, jonka liekki nousi liian korkealle. Hänellä oli yllään raidallisesta pompsista tehty vahva uusi pusero ja uudet harmaat sarkahousut. Hän näytti hyvin miehekkäältä ja jäi paikoilleen seisomaan kun äiti selitti, ettei siellä mitään yllätystä meille ollutkaan.
- No eikö äiti saanu etes sitä pöönäpussia, jonka minä olin ostanu ossuuskaupasta?
- Olisitta pannu etes nimen siihen pakettiin. Siittä nyt ei ainakaan pysty talonväkeä syyttämään. Ja ois Villepukki antanu käteen sen, vainku vihoissaan paiskasi koko säkin menemään pitkin lattiaa.
Pate painoi päätään alas ja alahuuli hiukan värähti, kun hän sanoi: - Ja minä kun luulin pikkusen ilahuttavani tuota tyttyä ja äitiä. Eikä mulla oo ennää rahhaa ostaa sille uutta omenaa.
Mutta minusta koti tuntui nyt tärkeimmälle asialle. Se näytti nätiltä ja kuusikin, vaikka roikkui katosta eikä siinä ollut yhtään kynttilää, kuitenkin tuoksui kuuselle ja nyt sen oksatkin näyttivät vihreille vaikka ne päivänvalossa alapuolelta katsoen näyttivätkin harmaalle. Napsutelkoot raatarin tytöt sähkökatkaisijaa vaikka kuinka ja kehukoot: - Meijämpä lamppu syttyy ja sammuu kun napsauttaa! Entäs teijän?
Äiti oli lypsänyt ja ruokkinut Mansikin ja suoritti tuvassa aamuaskareitaan. Vuoteista kuului tasainen hengitys. Niissä nukkuivat pojat, jotka olivat tulleet joulun aikana käymään kotona. Janin sängyn yläpuolella seinällä naulassa riippui sitra, jota hän oli illalla vielä myöhään kotiin tullessaan soitellut. Sitran kanssa Jani viihtyikin parhaiten kotona käydessään ja vietti sen parissa enimmän aikansa milloin ei käynyt tapaamassa tuttujaan. Hän oli harvapuheinen ja kodin menetyksen jälkeen hänestä oli tullut vieläkin vähäpuheisempi ja hiljaisempi. Äidillä oli kova tuska sielussaan, kun hän oli joskus huomannut, että Jani saattoi tuoksahtaa viinalle tultuaan kotiin reissuiltaan. Äiti puhalsi öljylampun sammuksiin ja lisäsi puita nurkkatakkaan, jotta tuvassa nukkuvat tarkenisivat. Hän siirsi kahvipannun kauemmaksi tulesta ja kohensi hiillosta puiden alle katsellen hetken vuoteissaan nukkuvia poikiaan. Nurkkatakassa palavien puiden heilahtelevat liekit valaisivat nukkuvien nuorten miesten kasvojen piirteitä ja heittelivät heidän varjojaan sängyn karmia vasten. Tieltä alkoi kuulua aisakellojen kilinää. Ensimmäiset hevoset palasivat joulukirkosta. Äiti käveli ikkunan viereen johon jäi nojaamaan ja katselemaan. Kilpaa toistensa edelle pyrkien hevoset porhalsivat isäntien hoputtaessa niitä yhä kovempaan menoon. Reessä istuvat talojen emännät saaliensa sisällä ja vetivät niitä ja vällyjään silmiensä ja kasvojensa suojaksi hevosten kavioista lentäviä lumitieroja vastaan. Monien tiukujen helinä sekoittui kavioiden kopseeseen. Jouluaamuinen rauha haihtui ja tavallinen elämänmeno alkoi.
Äiti-Anu muisteli Joonaan kanssa tehtyjä kirkkomatkoja. Joona oli ollut hyvä hevosmies ja oli ollut nautinto ajaa talvisia teitä virman hevosen vetämässä reessä. Samalla muistot pimittivät Joonan juopuneena kotiintulot markkinoilta tai myllyreissuilta, jolloin hänellä palatessa saattoi olla paljon huonompi hevonen kuin reissuun lähtiessään. Eräänkin kerran aamulla talliin mentäessä ei uusi hevonen päässyt nousemaan ylös muuten kuin nostamalla. Tai sitten oli Joona-isä vaihettanut taloa ja taas oli muutto edessä. Viimeinen kirkkohevonen, jolla ei näyttänyt olevan kiire minnekään, veti rekeä verkalleen ajomiehen istuskellessa kuskipukilla piippuaan poltellen suitset toisessa kintaskädessä. Olin herännyt jo hetki sitten ja loikoilin vuoteessa. Muistelin edellisiltaisia tapahtumia. Ne olivat kuin outoa unta. Vuode oli siisti. Täytyi oikein painaa nenää tyynyä vasten, joka tuoksui puhtauttaan. Äiti olikin teroittanut meille tenaville, että vaikka ei paljoa tavaroita olisikaan on siisteyttä hyvä pitää yllä. Talvipakkasellakin äiti kantoi lauantaisin, milloin vain jouti, sänkyvaatteet ulos aidan päälle tuulettumaan. Vihdoin tunsin, että pitäisi nousta ja lähteä pissalle. Äiti istuksi tuvassa ja katseli takkatuleen. Ikkunalaudalla oli vähän poltettu pieni valkoinen kynttilä. Sitä oli poltettu aamulla aikaisin, jotta ihmiset näkivät ajaa kirkkoon. Nyt kun he sieltä palasivat, oli jo valoisaa eikä kynttilää enää tarvinnut polttaa. Se poltettaisiin loppuun sitten kun taas tulisi pimeää ja sitten minäkin näkisin sen.
- Pane sukat jalkaasi ja pue päällesi. Varpaatki ovat jo aivan punaset, sanoi äiti.
Lattia tuntuikin kovin kylmälle siinä seistessäni paljain jaloin katsellen tielle. Veljistä osa nouseskeli ylös vuoteistaan ja alkoi ryypiskellä aamukahvia. Ville joka oli joukon puheliain jutteli: - Menin tuohon ranniin yhtenä iltana ku tiesin että isäntä kotteusi reisultaan. Istuttiin siinä vähä myöhäsempään ja raatattiin. Rupesivat siinä paistamaan läskiä kun poika jo veteli sikeitä. Ko saivat läskit paistettua rupesivat kastamaan leipää läskipannuunsa. Kastelivat niin, että rasva leukapielistä tippui. Heräsi siihen poikakin, hankasi silimiään ja kysyi, että mihinkä minä kastan. Isäntä sano, että kasta persasilimääs!
Äitiä, sen paremmin kuin minuakaan, eivät tuommoiset puheet miellyttäneet. Kun velipojat olivat juoneet, sain minäkin vähän kahvia, johon äiti kaatoi runsaasti maitoa sekaan. Maitokahviin sain palasen nisua mössöksi. Äiti oli luvannut ottaa minut mukaansa Kankkoselle, johon hänet oli kutsuttu.
- Pääset mukaani, kun oli se kyläreissu aattona vähän huono.
- Lähetäänkö sinne heti?
- Illalla vasta, sanoi äiti.
Irjakin pääsi käymään kotona piikapaikastaan. Hän alkoi uudelleen järjestää kuusta ja leikkasi tiskipaperista suikaleita, katkoi ne pätkiksi joiden päät liimasi yhteen keitetyllä perunalla ja laittoi paperirenkaat toistensa lomiin ketjuiksi ripustaen ne kuusen oksille roikkumaan. Katselin siskoni touhuja ja kysyin: - Ookko sinä ny piirtäny mulle?
Muuta paperiahan meillä ei ollut, mutta Yhteishyvä-lehden reunat olivat aina täynnä piirustuksia. Sehän olikin ainoa lehti, joka meille postista tuli. Nyt Irja oli tehnyt aivan oman laulun, jota hän lauloi. Se kertoi äidistä ja kodin kaipuusta. Posket punaisina henkuen ja sormiaan hypistellen hän lauloi heleällä äänellään:
Soi äidin nimi hellimmin,
kun kuljen elon teitä.
Mä muistan kulkeissanikin,
ei äiti lastaan heitä,
ei äiti lastaan heitä.
Soi äidin nimi hellimmin,
kun elon myskyt pauhaa.
Kun vierii murhelainehet,
ei löydä niissä rauhaa,
ei löydä niissä rauhaa.
Soi äidin nimi hellimmin,
kun tuska ahdistaapi.
Mä silloin riennän äidin luo,
hält aina lohdun saapi,
hält aina lohdun saapi.
- Kyllä sinun pitäisi joskus laulaa tuo äitienpäivillä. Se on niin kaunis, sanoi äiti silmiään pyyhkien.
Tällaiset hetket kotona olivat kuin juhlaa, jonka olisi tahtonut jatkuvan. Tällöin unohtuivat ulkoinen kylmyys ja ihmisten eriarvoisuus. Eriarvoisuuden alaikäinenkin aistii ja pahalle tuntuivat aikuistenkin välinpitämättömät puheet lapsiaan kohtaan. Usein tunsii olevansa kuin väärää rahaa aikuisten maailmassa. Kenties sen aiheutti se ainainen puute jota koettiin. Kun lapsista ei ollut itsensä elättäjiksi, ne olivat monessa tapauksessa liikaa. Kesän aikana, jolloin luonto kukki ja maa vihannoi, unohtuivat puutteet ja huolet lapsiltakin, eli talven pakkaset kylmine kausineen ja purevine tuiskuineen. Silloin jouduttiin olemaan kuin ilmojen vankina. Vaikka paimenessa olo ei aina mukavalle tuntunutkaan, kuitenkin kesä oli ihanaa huoletonta aikaa. Kun laulettiin virttä juhannuksen aikaan "Jo joutui armas aika", se todella oli sitä suloista suvea.
Pakkanen oli hellittänyt ja ilmassa leijui harvakseen isoja lumihiutaleita. Ei tuntunut kylmälle ja tarkeni katsella ja lorvailla. Vaikka äidillä oli tapana kävellä nopeasti kuin hänellä olisi ollut alituinen kiire jonnekin, niin minua halutti jäädä katselemaan ympäristöä, vertailla eri asumuksia ja kuin nähdä niiden sisälle, mitä siellä itse kukin teki. Kaikkialla vallitsi sininen hämärä. Äiti käveli edellä kuin ei välittäisi muusta kuin päästä nopeasti päämäärään. Työnsin kieleni ulos ja annoin lumihiutaleitten pudota kielelleni. Ne olivat keveitä eivätkä paleltaneet ja sulivat heti kielen päältä pois. Kaikkien asuntojen ikkunoista tuikkivat valot kuin tervehtien tiellä liikkuvia. Kylän kauppapuotikin oli valaistu vaikka oli ilta. Kauppiaan keittiöstä tulvi ulos hyvän ruoan tuoksu. Kaupalta vähän matkaa oikealle oli Uutelan olkikattoinen heinälato. Sen katolle olimme me Uutelan tyttöjen kanssa kesällä kivenneet pakoon Uutelan mustaa kippurasarvista pässiä, jota ensin olimme härnänneet. Suuttuneena pässi ryntäsi meitä kohti ja kun hädin tuskin ennätimme kiivetä seinää myöten katolle, hyökkäsi se seinää päin jääden puolipökerryksissä hetkeksi paikalleen eteensä tuijottaen. Kun se huomasi pahantekijöidensä paenneen liian korkealle, se teki siitä huolimatta vielä uuden hyökkäyksen ladon seinää vasten ja lähti sitten nolona etsimään lammaslaumaansa.
- Ko ei vain isä huomaisi, sanoivat Uutelan tytöt.
Mutta nyt oli olkikatolla paksu lumikerros ja ladolle johti lumessa syvä polku. Sen molemmat puolet peitti maahan varisseiden olkien ja ruumenten kerros. Uutelan talossa oli vedetty ikkunoiden eteen valkoiset verhot, mutta niidenkin läpi olin erottavinani kuusen kynttilöineen. Vanhan talorakennuksen ikkunat olivat pimeänä ja vain yhden kamarin ikkunoista näkyivät valot. Olin kuullut, että vanhemmalla puolella asuivat emännän lapset.
Kankkosen pieni tupa oli lämmin ja valoisa. Mummu tuli ovelle meitä vastaanottamaan ja tervehti oikein kädestä pitäen meitä molempia. Hän käytti omaperäisiä ruskeita vaateparsia. En muista hänellä milloinkaan olleen toisen värisiä vaatteita. Hänen hameensa oli runsaasti poimutettu ja pusero oli suora ja vartalon myötäinen. Mummun silmät "katsoivat hieman sivuun¨ haralleen ja hänen puhetapansa oli vähän sihahtava, mutta lempeä hän oli lapsillekin. Kun hän puhutteli, hän kumartui lapsen puoleen ja odotti että tämä itse vastasi. Hän tarjosi lapsille yhtälailla kahvia tai maitoa kuin aikuisillekin. Mummulla olikin tapana sanoa, että kyllä ne lapset tarvitsevat yhtä hyvin kuin aikuisetkin. Tällaiset pikkuseikat jäävät lapsuudesta hyvin mieleen. Muistan ikäni tapauksen kun kerran nälissäni menin mökkiin, jonka asukkaat joten kuten tunsin. Mökin vaimolla ei ollut omia lapsia ja hän teki ansioikseen ihmisille käsitöitä. Hänen miehensä oli sekatyömies. Hän oli hyvin puhelias ja jutteli minulle kuin ainakin aikuiselle. Hän leikkasi isosta paksusta leivästä kiivun, siveli sen päälle voita ja antoi minulle.
- Otappas tuosta voileipää, kuitenhi oot hypänny täälä pitkin kankaita.
Minä oli pureksinut pihkaa, joka harmikseni oli "tiaisen ravia", tarttuen hampaisiin ja kitalakeen. Siinä sitten aloin syödä voileipää. Tiesin entuudestaan kuinka hyvää hänen leipänsä oli, mutta melkein koko leivänpala maistui suussani pihkalle. Eikä auttanut kuin syödä vain pihkoineen päivineen.