- Ojalan vanhaemäntä pyysi sinua tulemaan heille käymään. Olisi kai jotain asiaa toimitettavana, sanoi äiti kun kotiutui.
Lähdin juosta kipittämään OjalaIle. Sinne olikin aina mieluista mennä. Olihan tiedossa oikein asiantynkääkin, jota voisin toimittaa. Tiesin ettei Ojalan mummu aivan mahdottomia minulta vaatisi, joten meno sinne ei ollut vastahakoista. Vanhaemäntä palkitsi aina teettämänsä pikku askareet. Jos ei muuten, niin runsaalla aterialla tai ainakin pitkällä peukalovoileivällä. Ja köyhän kakarallahan on aina nälkä. Nyt Ojalan emäntä lähetti minut viemään eväskoria tyttärelleen, joka oli saanut pienen vauvan. Siihen aikaan sen kaltaisia viemisiä sanottiin rotinoiksi. Jostain syystä hän ei itse halunnut mennä. Emäntä katsoi ettei vain isäntä, hänen poikansa, ollut lähtöäni näkemässä.
- Jaksakkohan sinä tämän kantaa? Koita.
Nostin koria. Painavahan se oli, mutta sanoin: - Kyllähän minä.
Emäntä antoi vielä ohjeet kuinka sinne piti mennä. Varoitti vielä että: - Muistakkohan sinä nyt?
Olin kerran käynyt talossa, jossa Ojalan tytär oli miniänä. Kori oli kookas kannellinen pajukori. Siinä oli keskellä vaaleampia ja tummempia raitoja. Se oli kokonaan pajuista punottu. Kori oli iso ja siinä oli pitkät rivat eli sangat. Sen pohja hipoi maata, vaikka kannoin sitä toinen olkapää koholla. Ja painava se oli. Jouduin monta kertaa vaihtamaan sitä kädestä toiseen. Välillä täytyi laskea kori hangelle tien viereen ja heilutella käsiä, jotka pakkasivat puutumaan. Sormenpäät tuntuivat käyvän aivan turriksi. Laskin kuinka monta taloa vielä olisi ennenkuin kohdalla olisi se punainen talo, johon minun piti mennä.
- Kansakoulun ohi ja siitä vielä vähän matkaa semmonen tummanpunanen talo, jossa on eteisessä kaksipuoleiset ovet.
Tiesihän minä toki jo, mikä puoli on vasen puoli. Osasinhan jo kirjaimet ja hiukan tavatakin ja laskea ainkin kymmeneen. Vastaani tuli heinähäkkiä vetävä hevonen. Astuin sivuun tieltä ja odotin kunnes se kuormineen ajoi ohi. Kuormasta tipahteli muutama heinänkorsia tielle. Tuossapa olisi Mansikille pikkuisen heiniä, ajattelin. Siinä talo nyt oli. Eteisessa kaksipuoleiset ovet, jotka oli koristeellisesti maalattu vihreällä maalilla. Ulko-oven eteen oli paakkuuntunut lunta korkeaksi röykkiöksi, mutta ovi sentään mahtui aukeamaan sen yli. Eteisen lattialla oli riepumatto, jolla silläkin oli lunta. Eteisen lattia narahteli siitä astellessa. Sisälle mennessäni tuvassa ei ollut ketään. Seisoin hetken oven pielessä, mutta kun ketään ei alkanut kuulua kävelin korini kanssa tuvan pitkän pöydän ohi ja siitä vasemmalle perimmäisen kamarin ovesta sisään aivan kuten Ojalan emäntä oli minua neuvonut. Panin merkille, että kaikki isossa tuvassa oli maalattua ja siistiä. Lämmin ilma lehahti vastaani kamarista. Nuori äiti nukkui sängyssä toinen rinta paljaana. Hänen kätensä oli rinnan päällä ja pieni vauva nukkui rinnan vieressä. Vaimon toinen jalka pisti esiin peiton alta ja siinä oli harmaa villasukka, joka repsotti melkein nilkassa. Takan ympärillä narulla oli kuivumassa pikkulapsen riepuja ja paitoja. Niistä lähti hieman imelä haju. Äidin paljaana oleva rinta oli lihava ja siitä tippui maitoa alas paidalle.
Istahdin takan vierustalla olevalle tuolille. Takka hehkui lämpöä. Sitä oli hiljattain lämmitetty. Luukkujen raosta nousi ylös lämmintä ilmaa, joka sai narulla olevat rievut heilahtelemaan. Istuin ja heiluttelin jalkojani edestakaisin. Eihän minulla ollut kiirettä minnekään, sillä olin osannut perille sinne minne pitikin. Oikeastaan siinä oli oikein mukavakin istua, ajattelin. Jaksaa sitten taas kävellä kotiin, kun täältä joudun lähtemään. Kamarissa oli kellanruskeaksi maalattu lahvipiironki, jonka päällä oli iso peili ja monenlaisia pulloja ja purkkeja. Lattialla oli kaksi pitkää mattoa ja niissä oli puna-siniraitaiset rannut. Ikkunoissa ruudulliset verhot. Se oli oikein kodikas kamari, mutta minulle alkoi tulla takan vieressä istuessani kuuma.
- Missähän tämän talon muu väki on, kun ei näy eikä kuulu ketään, ajattelin.
Pitihän täällä tietämäni mukaan olla vanhaemäntä ja isäntäkin. Nuori ja vanha. Siis tämän talon poika, jonka vaimo nyt nukkui tuossa sängyssä. Minäkin olin aivan nukahtamaisillani siinä istuessani, kun nuori äiti vihdoin heräsi. Hän huomasi minut, työnsi paljaan rintansa paitansa sisään, hieraisi silmiään ja sanoi: - Ka, Annukkahan se siinä. Ookko ollu kauvonki jo täälä? Taisimpa nukahtaa. Tuo vauva valavotti mua yöllä.
Nuorella emännällä oli musta vahva tukka kuten Ojalan emännällä, äidillään. Se repsotti nyt hajallaan. Hän kouraisi tukkaansa hiukan ja yritti solmia sitä niskaansa nutturalle. Nousi sitten ylös istuen ensin hetken sänkynsä reunalla.
- Älä sano äitille että löysit minut nukkumasta. Se äiti aina on siihen ahkeruuteen patistamasa. Täsä on kyllä ko jaksaa tuota lasta hoitaa.
Noustuaan hän veti sukkansa ylös ja oikoi hamettaan, haki sitten kamman ja alkoi uudelleen kammata hiuksiaan. Hän saikin tukkansa oikein komealle nutturalle. Sitten hän otti tuomani korin ja tyhjensi sen kummempia puhelematta. Nosteli vain kaikki siinä olevat tavarat kaappiinsa, antoi tyhjän korin minulle ja sanoi vain: - Sano äitille terveisiä että terveenä ollaan ja että tulla käymään.
Olin mielessäni toivonut, että vaimo olisi antanut minullekin jotain korista. Tiesin tuoksusta, että siinä oli nisua ja olin nähnyt vanhanemännän panevan sinne suuren juustonkin. Kori oli nyt kevyt kantaa. Pidin sitä käsivarrellani kuten olin nähnyt aikuisten ihmisten tekevän. Emännät kantoivat koria sillä tavoin kauppareissuillaan. Niin sitä kantoi Hautasalon mummukin meillä käydessään. Kansakoulun pihalla kävi vilske. Siellä oli juuri välitunti meneillään. Koululaisten yhtäaikainen puhe kantautui monenlaisten äänten sorinana tielle asti. Sitten kuului kello kilisevän ja he ryntäsivät jonoihin koulun portaiden eteen. Opettaja seisoi portailla jonon edessä ja lähti sitten oppilaat perässään menemään luokkaan sisälle. Osuuskaupan ovesta tuli joku emäntä ostoskorin kanssa. Tuntui kuin olisin aikuinen minäkin, kun sain kantaa koria käsivarrellani. Ojalalle tultuani vanhaemäntä kyseli kuulumiset. Sitten hän kysyi: - Näitkö muuta talon väkeä, etkö vanha-emäntääkään?
Kun vastasin kieltävästi kysyi hän: - Oliko Miina nukkumassa?
- Olihan se. Muttei mun oisi saanu sitä teille sanua, se varotti.
Ojalan emäntä huokasi kovasti. Panin merkille, että hän huokasi aina joka kerran, kun hänellä oli jotain huolta tai ikävää asiaa. Silloin hän oli huokassut oikein monta kertaa, kun Anttilan emäntä oli sanonut, että Ojalan emäntä on vääräuskoinen. Lisäksi hän oli sanonut: - Voi voi, ku tietäsittä.
- Antoko Miina mittään sun kätteen?
- Ee-ei se antanu.
Minusta ei ollut yhtään mieluista sanoa etten saanut mitään siellä, koska minun oli jotenkin paha olla vanhanemännän vuoksi. Olihan hän äitini hyvä ystävä ja äiti oli monta kertaa sanonut, että hyvää ystävää ei saisi vaivata kovin usein. Olisin ollut valmis tekemään jotain hyvää hänelle, mutta en vain tiennyt mitä.
- Sano äitilles terveisiä ja vie tuosta lämpimäisiä kottiis.
Mielihyvää tuntien palasin kotiin leipä kainalossa.
Kovimmat talven pakkaset alkoivat olla ohitettuna. Maaemo alkoi huokua ja auringon kehrä kiersi yhä korkeammalla päivä päivältä. Keskipäivän aurinko sulatteli lumia etelänpuoleisilta rinteillä ja keskipäivisin putoili räystäältä vesipisaroita, jotka yön aikana jäätyivät pitkiksi kirkkaiksi pui-koiksi. Niitä saateltiin imeskellä vaikka äiti varoitteli: - Saalta yskän ja kuoleman tauvin ko niissä jähytättä ihtennä!
Etelänpuoleiselta seinänvierustalta oli jo hävinnyt lumi ja maa oli paljastunut. Sinne laitoimme ensimmäiset leikki- eli talospaikkamme viemällä särkyneitä astian kappaleita talosvärkeiksi. Iltapäivällä koulusta päästyään lapset yksin tai yhdessä aikuisten kanssa kiirehtivät metsään käpyjä keräämään. Tiedettiin että kauppias oli alkanut ostaa käpyjä ja maksoi niistä viisitoista penniä kilolta. Koulureput tyhjennettiin kirjoista, nostettiin tyhjänä selkään ja painuttiin metsään. Nok-kelimmat pojat kiipesivät puihin ja pudottelivat käpyjä alas muille, jos olivat oman väkensä kanssa hommissa. Jos he taas olivat yksin, keräsivät he kävyt reppuihinsa puun oksalla keikkuen. Monta oksaa ja puuta joutui koluamaan ennenkuin pienikin reppu täyttyi kävyistä ja ennestäänkin monesti korjatut housut saivat paikkoja paikan päälle. Äideille tuli lisätöitä iltapuhteiksi. Äitini tiesi jossakin puuhakkion, jonne suuntasi säkkinsä kanssa. Olihan maassa olevista oksista paljon helpompi kerätä käpyjä kuin ylhäältä puista. Usein ne katkaistuissa vahvoissa oksissa olivat isompiakin. Oli määrä minkä kokoisia käpyjen piti olla, ennen kuin ne kelpasivat myyntiin. Aamukylmäsen aikana kantohangella oli kevyt kävellä, mutta auringon pehmittäessä sitä jalat putosivat syvälle lumeen. Lunta tunki kenkiin, joissa se suli kastellen sukat ja ylempää hameen helmat. Työ oli uuvuttavaa. Anu istahti hetkeksi hakojen päälle ja veti kastuneet lapaset käsistään. Auringon lämmittäessä pihkaisia oksia ne tuoksuivat hyvältä. Hän kaivoi taskustaan leivänpalasen, jonka oli sinne lähtiessä laittanut evääksi. Ulkoilma antoi terveen näläntunteen ja leipä maistui hyvältä. Täällä on kaunista, hän ajatteli. Osa paksuista mäntytukeista oli vielä noutamatta metsässä sievässä rivissä haoilla. Niiden alta näkyi vahvoja vaaleanruskeita oksia. Anu antoi tuulen hetken hyväillä kasvojaan ja nosti hartioilleen valahtaneen huivin takaisin päähänsä työntäen hiukset otsaltaan huivin alle. Kauan hän ei voinut paikallaan istua, sillä raaka keväinen tuuli tunki kylmää viimaa hartioihin. Keväinen ilma on niin petollista, tuumi hän ja veti lapaset takaisin käsiinsä jatkaen keskeytynyttä työtään. Käpyjen noukkiminen yksitellen kävi hitaasti. Niiden piti olla puhtaita, joten joukkoon ei saanut tulla roskia. Monet ajatukset risteilivät hänen mielessään.
- Mitä teen sen Rauhalan kanssa, joka aina vain odottaa ja kysyy. Kyllä kait on paras olla vapaa omien lastensa äitinä. Vaikkakin ainaisessa puutteessa leivästä ja toimeentulosta.
Märästä lumesta kastuneet hameenhelmat jäätyivät illan viiletessä. Anu nosti käpysäkin kannon päälle ja sovitteli sen siitä selkäänsä. Kotiin päästyään hän pudotti säkin porstuan nurkkaan. Hän oli tehnyt päätöksensä.
Äiti laski uunin päällä olleen villanyytin alas, aukaisi sen ja alkoi nykkiä. Hän painoi vasemman kätensä kouraan nipun valkeita ja aivan vähän mustia villoja ja nyppi siitä sitten vähän kerrallaan pieniä haituvia lattialle.
- Tuleppa sinäki Annukka nyppimään tähän äitille avuksi. Saajaan nämä pikemmin sekasi.
Laskin sitran, jota olin yritellyt soitella, pöydälle. Olin oppinut jo "Ukko Nooan" ja nyt yritin opetella "Ystävä sä lapsien". Janin ollessa kotona olin valittanut, ettei sitra ole oikeassa vireessä, jolloin hän oli sanonut: - Kyllä se on. Sinä vain alotat väärästä kohtaa.
Hän varoitti vielä etten saa soittaa tulitikun avulla, koska sitra menee silloin pois vireestä. Minulla pakkasi sormenpää heltymään sitraa näppäillessä ja silloin Jani oli huomannut minun käyttävän tulitikkua apuna. En saanut myös painaa sitran kieliä kynnellä, sillä silloin siitä lähti kova särähtävä ääni eikä se soinut ollenkaan kauniisti. Kiikutin sitran kamariin sängyn päälle. Siinä sitä olisi mukava näppäillä sitten kun saisimme äidin kanssa villat nypittyä. Lampaanvilloista lähti voimakas hien haju. Minun nokkani oli ollut aina herkkä kaikenlaiselle hajulle. Kesällä, ilman ollessa lämpimimmillään, oli nenäni aina tukossa. Ihmeekseni lampaan hienhaju ei kuitenkaan tukkinut nenääni, vaikka tuntuikin voimakkaana.
- Ota aivan vähän vain mustia villoja joukkoon. Kato näin pikkusen, valkosia enemmän, äiti neuvoi.
Mustat villat olivat pitkiä, suoria ja karkeampia kuin valkoiset. Valkeissa villoissa eroitin tukkoja, joissa ne olivat silkinpehmeitä ja kiharoita. Melkein yhtä kiharoita kuin Kuittilan Maija-mummun hiukset, ajattelin. Niitä piti oikein sivellä ja ihailla.
- Oispa mullaki nuin kiharat hiukset, kyllois nätti, ihailin.
Hiukseni olivat suorat kuin tikku vaikkakin pitkät. Ihaillessani kiharoita villoja, äiti selitti niiden olevan "karihtan liemikkovilloja".
Hetken aikaa villoja nypittyäni käteni olivat hikiset ja haisivat lampaalle. Niska tuntui puutuvan.
- En minä ennää vihti, ko niskaki aivan kankottuu, sanoin.
- Niin se kankottuu minunkin, muttei auta. Nyki pois, saahaan pikemmin yhessä. Nyki nyki vain. Saahaan sitte taas puistella näitä.
Viimein kaikki villat olivat nykityt.
- No nyt pääset puistelemaan!
Se olikin mukavaa. Aivan kuin lumisadetta kun villoja hujautettiin ylös ilmaan. Ne laskeutuivat kevyesti hulmuten kuten kevyt lumisade. Ennen näitä villoja olleet oli äiti saanut jo kehrättyä. Ne olivat Ojalan emännälle; nämä taas Uutelan emännälle.
- Jo riittää, annetaanpa nyt olla etteivät vanu ku liikaa puistellaan.
Äiti kokosi villat lattialta nyytyyn ja oli nostamassa sitä uunin päälle kun huomasin tiellä liikettä.
-Äiti! Äiti! Mustilaisia tullee!
Alkoi kuulua aisatiu´un ääniä.
- Mustilaisia tullee. Niitä on kolome kuormaa ja ne kääntyy meille!
Äiti työnsi villanyytin kauvemmas uunin päälle: - Etteivät varasta, niihin ole luottamista.
Ovi nykäistiin auki ja mustalaiset ryntäsivät kädet ojolla takan ääreen. Heidän perässään tuli pakkasilmaa tuvan perille asti.
- Hai, kyllä on kylmä ilima. Pakkanen kiristyy, sanoivat he.
Sieltä tuli naisia pitkissä rynkätyissä hameissa lapset kintereillään ja miehiä riukuvarsisaappaissaan tummat silmät pälyillen joka puolelle. Yhdellä miehistä oli kauhean pitkä komea turkki päällään. Lapset näyttivät olevan kevyemmin puettuja kuin aikuiset. Tummat hiukset hapsottivat hajallaan, eikä heillä kaikilla ollut edes huivia päässään. Nenänaluset räkää tippuen he kädellään pyyhkivät enintä pois poskilleen.
- Antasko hyvä emäntä pannua lainaa? Keitettäs kahvia, ei olla saatu koko päivänä, kysyi nainen venyttävällä naukuvalla äänellä.
Äiti ojensi naiselle pannun, joka kohotti sen kantta ja sanoi: - Hai, kylläpä on koria pannu sisältä ja puhas.
Hän täytti pannun vedellä ja sanoi: - Antakaa hyvä emäntä meille kermaa elikkä hyvvää maitua, että me voijaan juuva tämä kahavi.
- Minulla ei oo teille mitään antamista. Keittäkää ja juokaa kahvinne ja jatkakaa matkaanne.
- Hai, eikö me saaha olla täälä yötä? Alkaa olla jo ilta eikä oo yöpaikasta tietua.
- Tämä tupa on kylymä. Ei täälä tarkene lattialla nukkua.
- Onhan täälä nyt kuitenki parempi ku ulukona reessä palijaan taivaan alla. Ekkait te ny niin jumalaton olla, että laitatta pakkaseen viattomat lapsetki?
Mustalaiset sopottivat keskenään omaa kieltään. Kaksi melkein aikuista tyttöä lähti ulos. Jonkin ajan kuluttua he palasivat mukanaan leipää ja maitoa. Yritin saada selvää mustalaisten puheesta, mutta en erottanut siitä mittän ymmärrettävää. Erotin vain joitaknin sanoja, joita he toistivat eniten: - Hai huokaa, tikketouvee, hanierii, kamplepee.
Turkkipäällinen iso mies sanoi äidille: - Hai. ekkö sinä oo sen Benktilän Joonaan emäntä? Tässäkö sinä nyt asut?
- No niinhän minä oon. Perttikö se sinä olet?
- Hai, Perttihän se minä. Tuttujahan me Joonan kanssa oltiin. Monet markkinat yhessä käytiin ja kävinhän minä teillä ennen muutenkin.
- Kyllähän minä Pertin ja Santran tunsin heti kun tulitta, sanoi äiti.
Santran kahvi kiehui. Hän selvittää laarasi sitä aikansa, maisteli ja alkoi asetella kuppeja pöytään.
- Tuupa sinäki emäntä, ka, ota kahvia ku tuttuja ollaan.
Santra kaateli jo kahvia. Hän nosti pannua korkealle ylös ja alas ja kaatoi kunnes kuppi oli aivan kukkuratäysi. Santralla oli komeat suuret korvarenkaat. Katselin, kuinka ne heilahtelivat juhlallisesti roikkuessaan hänen korvissaan. Tummaa runsasta tukkaa näkyi kirjavan puna-kukkaisen huivin alta. Santra ryysti kahvia lautaselta. Toisessa kädessään hän piti kuppia ja pikkusormi sojotti suorana eteenpäin. Kahvit juotuaan yksi naisista otti povestaan virkkauksen. Nokkelasti ja joutuisaan hänen sormensa heiluttivat virkkausneulaa. Työn alla olevan kaltaista pitsiä oli hänen puseronsa hihansuissa ja kauluksessa. Jostain syystä yksi keskenkasvuinen tyttö suuttui. Hän kävi lattialle selälleen makaamaan, alkoi potkia jaloillaan ja hakkasi päätään lattiaan. Kävi kova mekastus, kun koko mustalaisjoukko puhui yhteen ääneen isolla äänellä.
- Eikö tuolle tytölle pitäisi tehä jotakin? hätäiti äiti.
Mustalaiset vain katselivat potkivaa tyttöä, jonka suusta tuli vaahtoa ja yksi heistä sanoi: - Hai, ku aikasa se siinä potkii. Kyllä se siitä asettuu.
Vähitellen tyttö rauhottui lakaten potkimasta ja hakkaamasta päätään. Hän makasi hetken aivan rauhallisesti ja nousi sitten ylös.
- Lähtekää nyt jatkamaan matkaanne ennenkuin tulee kovin myöhänen.
Äiti koetti hoputella mustalaisia, mutta he vetivät jo ladosta olkia tuvan lattialle ja alkoivat koota koota petejä. He levittivät nyyttejään ja petivaatteitaan olkien päälle.
- Kyllä me heti aamulla lähetään pois, lupasivat he.
Hultaksi puhuteltu nainen kerjäsi vielä venyvällä äänellä: - Hai hyvä emäntä! Anna mulle pala leipää, että saan lapsille illallista. Eivät raukat oo saaneet mitään ruokaa koko päivänä. Ei kait se unikaan tuu näläkäiselle.
Äiti otti kaapista leivänpuoliskon ja pani vielä sen kahtia sanoen: - Viimeinen tämä on mullekkin.
Nainen sieppasi leivän kiitellen hyvää emäntää, joka antaa vähästäkin. Toisen leivänneljänneksen äiti vei kamariin, jossa söi minun kanssani.
- Pane sinä nyt jo nukkumaan, kehotti hän minua, joka uteliaisuuttani katselin mustilaisten touhuja.
Hulda tuli vielä kamariin. Hän veti povestaan kortit ja sanoi äidille: - Povauta emäntä, saat tietää kohtalostas ja uskua, jos tahot.
- En minä povauta ja tehän lupasitta pysyä siellä tuvan puolella.
Aamulla tuvassa kävi kova mekastus ja hyörinä kun mustalaiset tekivät poislähtöä. Aikuiset puhuivat omaa kieltään välillä hyvinkin äänekkäästi. Lapset mekastivat ja härnäsivät toisiaan. Kuin ihmeen kaupalla he saivat mahtumaan nyytteihinsä kaiken, minkä olivat illalla lattialle levitelleet. Äidin kertoman mukaan Pertti ja Sandra olivat olleet isän hyviä ystäviä. Pertin veli Santeri oli sitten myöhemmin tullut tapetuksi jonkun rotuvihan takia. Pertillä ja Santerilla oli kaksi sisarta, Hilja ja Iida. Heistä Hilja oli äidin mukaan ollut oikein fiksu ihminen. Mustalaisten mentyä äidille tuli kova homma siivota heidän jälkensä. Tupaan jäi outo haju ja lattialla oli sikin sokin olkia, jotka äiti kokosi ja kantoi Mansikin alle kuivikkeiksi. Hän puheli Mansikille: - Pitäisi sullekin hommata heiniä, että jaksaisit ruveta tuntumaan. Saataisiin pannukakkua, kunhan jaksat poikia ja ruveta antamaan maitua.
- No miksikäs täälä keskellä viikkua siivotaan ja kaikki vaatteetki on ulukona tuultumassa?
Kallen Manta siihen tulla tupsahti ja ensi töikseen ihmetteli äidin pestessä lattiaa. Hän nousi kumarruksistaan ylös, kuivasi kätensä, kun Manta ihmellesään oikein läppäsi kättään lonkkaansa. Manta oli pieni sukkelaliikkeinen nainen. Hän katsoa napitti ruskeilla millään ja puhetta tuli aivan solkenaan.
- Vai mustilaisia, sinäkö tohit pittää niitä yötä. Nehän varastaa kaikki mitä vain irti saavat. Mutta siittä ne on hyvät, kun eivät mee sänkyyn nukkumaan. Tääläkin ois ois ollu poikain vuoteet tyhjinä. Mutta eivätpä vain menneet niihin. Sekin kait on jonkunlaista pelkoa tai epäluuloa.
- En minä usko, että ne täältä mittään varasti. Ei täällä oo mittään ottamistakaan. Vein illalla kamarin puolelle eväät mitä minulla oli. Ja navetan puolelle panin heinäsäkin. Nuita heiniähän ei mulla taaskaan ole. Enkä usko että ne oiskaan varastanu. Nehän olivat Joonan ystäviä aikoinaan.
- Tuola ulukonahan on monet hevosen jälet. Taisi olla tupa täysi vieraita, touhusi Manta.
Mantan hame oli taas edestä kovin lyhyt ja maha pömpötti kovin korkealla. Olin näkevinäni kuin Mantan rinnanalus olisi vähän liikahtanut ja samassa hän vetäisi puseroaan edestä ja puheli: - Se meijän Kalle niin toivoo poikaa, ko nuita tyttöjä on jo niin monta. Mutta minnoon sanonu, että aivan sama kumpi tullee kuhan vain se on terve.
Kun äiti sai tuvan pestyä hän sanoi: - On nuista mustilaisista semmonen riesa. Tulevatki aina myöhään illalla, että saavat yösijan. Eihän niitä silloin mihinkään saa lähtemään. Vetoavat myöhäseen aikaan, että eikait te ny yönselekään taivasalle.
- Sinä se jaksakki pittää tämän tupas aina niin puhtaana, sanoi Manta ja selosti: - Meijän Kalle se oli pyhän aikana kotona käymäsä. Vain nyt se taas maanantaina lähti sinne Kemmiin. Saa nähä tulleeko se kottiin siksi ko minä saan tämän lapsen. Minnoon kuullu, että se teijän Janiki on ottanu akan. Tuoko se Jani sen akkansa tähän, vai mihinkä ne asettuu asumaan?
Pööniä myllyn laitaan kopistellen äiti sanoi: - Onhan siittä puhetta ollu, että ainaki nyt ensi alakuun tulisivat tähän siksi kun saavat jostaki asunnon hankituksi.
- Sieltäkö se naapuripitäjästä on, se Janin eukko? Onko se Jani saanu työtä? Voi voi, kyllä tämä aika on niin ahasta että. Sieläki Kemisä kuuluvat työttömät miehet kävelevän ko markkinoilla pitkin katuja. Pyytelevät ruokaa eikä monellakaan taho olla mistä antaa. Vain oli se luojan lykky, ko se Kalle pääsi sielä töihin. Vain kovin on alhaiset palakat kaikilla miehilla. Ei siittä kottiin palijoa laitettavaksi jää. Pittäähän niitten ihtesäkki syyvä.
Manta paasasi oikein vauhdilla puutteesta, joka silioin todella olikin kovaa.
- Tuuppa nyt Manta, juuaan täällä einekahvi. En voinu mustilaisten aikana keittää . Vaikka ne kyllä keittivät ennen lähtöään.
- Jopa kaasikki täyven kupin, oikein kupparin kupin. Vaikka minä jo einekahavit keitinki ja join. Niin millon se Janin emäntä tullee.
- En minä nyt niin varmasti tiijä. Saa nyt nähä.
Manta puhua pajatti monia asioita vielä lähtöä tehdessään. Hän seisoi oven edessä pitkät ajat puhuen ummet ja lammet. Vielä porstuassa mennessään hän puheli: - Tuu ny sinäki meillä käymään, kahtomaan meiän mökkiä.
- Tuunhan minä, äiti lupasi.
- Voi meestä sinä Aini tuon karihtan kansa ku se aivan määkyy.
Raatari-Matti keskeytti koneensa polkemisen, nosti paininjalan ylös ja veti ommeltavana olleen kankaan eteensä. Hän katkaisi langan, painoi notkean peukalonsa sauman päälle ja silitteli sitä edestakaisin. Raatarin tupaan oli uunin vierustalle tuotu silppuvakka. Vakassa kävellä leputteli pieni lampaan karitsa, joka määki surkeasti. Sen emo oli kuollut ja karitsaa ruokittiin tuttipullolla. Matti vilkaisi ylös työstään Ainia joka sanoi: - Vastahan minä sielä olin. Menköön ny joku muu sen kansa. Aina mun pitäs olla sitä hoitamasa!
- Minä meen, Ainista pienempi tyttö sanoi.
Hänet nostettiin vakkaan ja hän istahti siinä olevien olkien päälle ottaen karitsan syliinsä. Se lopetti heti määkimisensä.
- Istu ny sielä vähän aikaa sen kansa. Äiti on sairas ja tarvis vähän lepoa, sanoi Matti ja lähti kävellä linkkasemaan kamariin, jonne emäntä kuului häntä kutsuvan.
- Meille tuuvaan pikkuvauva kohta. Kätilyä on jo menty hakemaan, juttelivat raatarin lapset.
Olin ollut taas kotvan aikaa raatarilla kylässä. Siellä tapahtui usein jotain mielenkiintoista. Mustalaisia siellä oli vähän väliä. Kerran, kun heitä siellä oli, olin juuri oppinut ulkomuistista yhden luvun aikuisten kirjasta, jota sitten muka luin useampaankin kertaan. Mustalaisakka sanoi: - Ossaako tuo tyttö lukea?
Minusta se tuntui kivalle enkä oikaissut asiaa, mutta Tanu sanoi: - Ulukomuistista se vain.
En ollut koskaan nähnyt kätilöä ja tottahan sekin ihme nyt piti jäädä näkemään. Nythän näin sitten omin silmin, mistä pikkuvauvat oikeasti tuotiin. Kiipesin raatarin pöydälle. Se oli tavallista isompi, koska se oli hänen työpöytänsä. Sen kansi oli vahvoista maalaamattomista lankuista tehty ja sen pinnassa oli monennäköistä koloa ja naarmua. Sillä makasi erilaisia saran jäännöstilkkuja. Lisäksi pöydällä oli kivikuppi, jossa oli vettä. Siinä uiskenteli harmaata nyöhtää, jota oli jäänyt raatarin sormista joita hän käytti vedessä sivellen sitten märin sormin prässättävää saumaa kuuman silitysraudan edessä. Silloin kankaasta lähti aina kiukkuinen sihahdus raudan koskettaessa sauman märkää kohtaa. Matti kuumensi raudan hellan pesässä ja nosti sen sieltä ylös hellankoukulla. Raatarilla oli kiverä peukalo. Se taipui taaksepäin melkein ranteeseen saakka. Hänen kätensä sopi hyvin silitysraudan kahvaan, vaikka siinä oli välissä paksu tikattu lappu, ettei käsi palaisi kuumassa rautakahvassa.
- Aina, näytäppä onko sulla yhtä kiverä peukalo ku isälläs, sanoin.
Aina katseli minun peukaloani ja sanoi: - Vain sinusta se tullee tökerö ihiminen ko sullon nuin suora peukalo.
Minulla tosiaan on suora peukalo, eikä se edes lapsena sujunut taaksepäin yhtään vaikka kuinka yritin vääntää. Ainallakin peukalo taipui hyvin, jota hän sitten ylpeänä minulle näytteli. Istuin usein raatarin poydällä ja leikkelin pienistä saranpalasista muka nuken asusteista. Raatari tapasikin sanoa: - Tuosta Annukasta tullee vielä ompelija ko se ossaa leikata nuin näkösiä vaatekappaleita.
Sekös tuntui mukavalle, kun sai tunnustusta.
- No ny se kätilö tullee, sanoi joku tytöistä.
Unohdin suoran peukaloni ja jäin odottamaan mitä seuraaman piti. Laukkua kädessään kantaen astui tupaan kätilö ja tunsin hänet samaksi tädiksi, joka oli rokottanut minut Ojalalla. Olin silloin jo iso tyttö, mutta äiti ei vain ollut rokotuttanut minua aiemmin koska luuli, että piankin kuoiisin kun aina vähän väliä sairastelin. Kun minut sitten kuitenkin rokotettiin, nousi kova kuume ja käteni turposi kovin ollen pitkän aikaa kankea. Kuumekin nousi taas, mutta paranihan se kuitenkin. Kätilöllä oli yllään sinivalkoruudullinen puku, jossa oli valkoiset kaulukset. Edessään hänellä oli valkoinen esiliina ja kauluksen alapuolella neula, jossa oli punainen ristin kaltainen kuva. Hän puhutteli meitä kaikkia hyvin ystävällisesti ja meni sitten kiireesti kamariin, kun kuuli sieltä ääniä. Hetken kuluttua hän palasi tupaan sanoen: - Onko teillä vettä kuumenemassa?
Raatarin aikuinen tytär laitteli tulta hellaan ja kauhoi saavista vettä hellalla olevaan pataan. Matti tuli kamarista tupaan. Hän oli itkettyneen näköinen. Koska hänen toinen jalkansa oli lyhyempi kuin toinen, oli hänen kävelynsä jatkuvaa eteenpäin kumartelemista. Nyt hänen käyntinsä näytti entistäkin kumaraisemmalta. Muistin kuinka äidin serkku, joka oli meillä käymässä, katseli tuvan ikkunasta ulos ja huomasi tiellä kumartelevan nilkuttavan miehen. Hän kysyi äidiltä: - Onko tuolla miehellä perhettä?
- Onhan toki, vaimo ja lapsiakin.
Tähän äidin serkku vastasi tokaisten: - No ei sitä hääviä pahatyöhön tarvita!
Ei raatari ollut minun mielestäni tehnyt mitään pahaa. Ei varsinkaan nyt, kun hän huolestuneena kulki edestakaisin ja yritti ommella housuja kylän miehille. Eihän siitä mitään tullut, sillä hänen kätensä vapisivat, kun hän yritti istuutua ompelemaan. Terve jalka hiukan edempänä polkimella ja toinen jalka siinä lähempänä, selkä hiukan notkollaan hän istui ja yritti asetella kangasta koneen paininjalan alle. Vakassa oleva tyttö halusi tulla pois. Kun hänet nostettiin sieltä, alkoi karitsa heti määkimisensä. Menin vakan ääreen. Minusta karitsa näytti olevan kovasti raatarin emännän näköinen; laiha ja isomahainen. Kävelin samalla tavalla hiukan horjahdellen ja koetin karitsan villaa. Se oli lyhyttä ja takkuista. Vakka haisi väkevälle.
- Kyllä minä vien tuon vakan ja karihtan jo navettaan. Huutakoon sielä, talon aikuinen tytär sanoi ja lisäsi: - Tuota jaksa kukkaan kuunnella. Käyvään sitä navetasa ruokkimasa ja jos ei sielä elä niin kuolkoon.
Tyttö otti vakan selkäänsä ja kantoi navettaan. Saman tien menivät hajutkin. Tuvassa oli heti hiljaisempaa.
- Ookko sinä Annukka teheny pääsiäiskokkua? kysyy Eila.
- Oon ja se on jo meleko iso.
- Meki tullaan tekkeen. Tehhään yhesä niin saajan suurempi kokko.
- Joo tulukaa. Kivelän Osku lupasi pellolleen tehä ja polttaa. Ja lupas ottaa heijän mehtästä katajiakin siihen kokkoon.
- Joo tehhäänki niin iso kokko, ettei kellään muilla oo niin isua pääsiäiskokkua, yhtyy puheeseen Maunokin, joka on jo iso vankka poika.
Minä en pitänyt Maunosta, koska olin nähnyt hänen rääkkäävän kissaa. Hän oli pannut kissansa köyteen ja pitkällä kepillä löi sitä monta kertaa selkään. Kissa käveli matalana ryömien ja kiersi kehää parkaisten surkeasti aina kun isku siihen sattui. Joku tytöistä kävi sanomassa isälleen, että Mauno tappaa kissaa. Raatari tuli, irrotti kissaparan köydestä ja päästi irti. Se säntäsi heti suoraa päätä aitan alle eikä tullut esiin pitkään aikaan, vaika sitä pispittämällä kutsuttiin. Ei se kissa kuollut, vaikka saikin monta iskua selkäänsä.
- Kissalla on seittemän henkeä, muttei sitä siltikään saa rääkätä, raatari oli sanonut.
On se vain hyvä mies tuo raatari, päättelin mielessäni. Katselin taas peukaloani ja mieleni meni apeaksi. Minulla ei ollut kotona kavereita. Aina piti tulla tänne. Onkohan niin, että minusta tulee tökerö ihminen. Halusin tulla ainakin yhtä käteväksi kuin raatari. Osaisin tehdä ihmisille vaatteita. Olisi aika juhlallista, kun tytöt ja emännät toisivat leninkejä ommeltavaksi. Pitäisin mittanauhaa niskan takana eikä minun tarvitsisi kurkottaa mittoja otettaessa niinkuin raatari joutui tekemään, koska hän ei kyennyt seisomaan suorana. Ja voisinhan lainata raatarin isoja saksia, jos minulla ei olisi varaa ostaa omia. Kuittilan Maija oli kerran teettänyt minulla jonkun sukulaisensa pikkutytön nukelle mekon. Heikki-pappa maksoi sen tekemisestä oikein markan. Se oli minun ensimmäinen itse tienaamani markka.
Kamarista alkoi kuulua heikkoa pikkulapsen itkua. Hetken kuluttua kätilö tuli tupaan ja pyysi tuomaan lämmintä vettä. Raatari meni sitä itse viemään. Kun hän palasi tupaan hakemaan uutta vettä, pyyhiskeli hän taas silmiään ja sanoi: - Tyttö tuli mutta äiti on hyvin heikko.
Vanhin talon tyttäristä tuli hyvin totiseksi ja sanoi: - Taas jouvutaan ammaamaan eikä päästä mihinkään.
Katselin käsiäni ja peukaloitani. Pyörittelin saran tilkkua ja muistin lampaan karitsan. Sekin oli ollut kovin heikko, kuolisikohan se? Raatari viipyi nyt pitkään kamarissa kätilön kanssa. Vihdoin saivat tytötkin käydä katsomassa pientä vauvaa. Menin heidän kanssaan katsomaan sitä. Se näytti hyvin heikolta rääpäleeltä, oli aivan punainen kasvoiltaan ja ruttuinen. Silmät kiinni se inisi heikosti. Vauva oli kiedottu valkoisten riepujen sisään. Onkohan se pesty liian kuumalla vedellä kun se on noin punainen, kuin palanut, ajattelin. Vauvan äiti käänteli päätään puolelta toiselle ja näytti hyvin uupuneelta maatessaan vuoteella. Raatari meni aivan vuoteen vierelle ja alkoi sivellä vaimonsa hiuksia ja otsaa puhellen: - Voi, annakko sinä rakas mulle anteeksi?
Silloin kätilö ohjasi meidät kakarat pois kamarista. Minusta tuo pieni vauva ei näyttänyt eikä tuntunut ollenkaan mukavalle. Talon toiset lapset eivät näyttäneet ollenkaan iloitsevan uudesta vauvasta. Aina meitä kakaroita oli narrattu, kuinka pikkulapset tulevat saunan lauteitten alta tai kätilö tuo ne jostakin. Ei tämän kätilön laukussa ainakaan näyttänyt mitään vauvaa olevan. Raatarin emännällä oli ollut vain iso vatsa, ennenkuin pikkuvauva tuli. Olihan meidän Seijallakin ollut iso vatsa, mutta se olikin kipeä. Sanoivat siinä olleen tuberkkeli. Mutta nyt ei Seijaakaan enää ollut. Häntä joka usein tuli minua ja Irjaa hakemaan kotiin seisahtuen ovenpieleen ja sanoen: - Tytöt kotia ja justiin!
Seijan maha ei ollut enää kipeä. Taas muistin laulun "Ah autuasta" ja minulle tuli murheellinen olo. Kotiakaan ei haluttanut vielä mennä, koska siellä ei ollut ketään. Äiti viipyi vielä työreissullaan. Raatarin pikkutyttö ei elänyt kauan. Hänen isänsä teki haudalle havuista seppeleen; samanlaisen kuin Seijalle. Raatari kirjoitti valkoiselle kankaalle, jonka oli leikannut kapeaksi suikaleeksi, mustalla kynällä lauseen: "Herra antoi, Herra otti. Kaipauksella äiti, isä ja siskot". Silloin hän niiskutti ja pyyhiskeli silmiään, jotka olivat ennestäänkin aivan punaiset. Kauan ei elänyt raatarin emäntäkään. Heidän lapsistaan tuli äidistä orpoja, kun minä olin orpo isästä. En kuitenkaan lakannut heillä käymästä.
Olin taas rannissa. Raatarin lapsilla oli oikea kumipallo, jolla pompottelin. Yhtäkkiä siihen ilmestyi reikä. Pelästyin ja luulin aiheuttaneeni sen itse. Juoksin kotiin peläten, että saisin toruja raatarilta, joka oli aina ollut minulle ystävällinen. Olin joskus nähnyt äidin pöytäkaapissa markan. Ajattelin, olisikohan se siellä vieläkin. Etsin kaapin avaimen ja aukaisin pelosta tutisten oven. Olihan markka siellä. Otin sen ja lukitsin kaapin oven. Juoksin markka kourassa Hakalan kauppaan. Ostin kumipallon ja juoksin naapuriin. Avasin oven ja nakkasin pallon lattialle huutaen: - Siinä on.
Tytöt katsahtivat toisiaan. Vasta jonkin ajan kuluttua sai tietää pallossa olleen reiän jo ennem-minkin.
Pääsiäiskokko tehtiin yhteisvoimin ja iso tehtiinkin. Pienellä kelkkanysällä vedin katajia Kivelän metsästä, josta katkoin niitä käsin lapaset ja hameenhelmat märkinä. Äiti torui minua usein: - Saat taas kuumeen kun jähytät ihtes.
Mutta innostus omasta kokosta oli kova. Toivathan siihen Annukan kokkoon naapurin lapsetkin silloin tällöin risuja. Kokko oli jo korkea, kunnes eräänä päivänä vielä valoisaan aikaan näin meidän Villen juoksevan kokolle. Pian se leimahti palamaan. Ei siinä auttaneet itkut yhtään, kun kokko roihusi. Oli Villehyväkäs pannut vielä lamppuöljyäkin sytykkeeksi katajakasaan. Ketään ei sinne kokolle tullut, enkä sen jälkeen enää halunnut kokkoa tehdä. Tunsin vihaavani Villeä, eikä yhtään lohduttanut se, vaikka hän oli tuonut minulle reissultaan kerran punaisen villatakin ja myssyn.
Kylällämme kuljeksiva hieman outo nainen poikkesi silloin tällöin meilläkin. En tullut koskaan tietämään hänen oikeaa nimeään, mutta häntä sanottiin vain Vartin Liisaksi. Liisaa me kakarat vähän pelkäsimme, vaikka äiti vakuutti ettei häntä tarvitse pelätä, jos häntä ei vain mitenkään kiusaa. Hän sanoi, että Liisa on ihminen siinä kun joku toinenkin. Kesällä, jolloin kaikki naiset yleensä kulkivat yllään vain pelkkä paita, teki Liisakin niin. Meille tultuaan hän alkoi kaivella paitansa alustaa, noukkasi sieltä jotain, paiskasi lattialle ja nauraen polkaisi lattiaa. Äiti sanoi: - Annappa se paitas tänne.
Liisa riisui paitansa, jonka äiti kävi ulkona puhdistamassa täistä. Milloin äidillä sattui olemaan kahvia Liisan tullessa, hän tarjosi äiti sitä. Silloin Liisa puheli kuin muutkin ihmiset. Hän huojutteli kyllä ruumistaan edestakaisin, havahteli ja säikkyi kuin olisi nähnyt jotakin pelottavaa. Liisa kortteerasi jonkun sukulaisensa talossa.
Kyläkunnan taloissa pidettiin ahkeraan seuroja. Oli körttiläisten sekä lestadiolaisten seuroja. Uskovaisiksi itseään nimittivät sellaiset, jotka eivät taivaaseen kelpuuttaneet muita kuin itsensä. Heränneet taas olivat enimmäkseen talollisia. En tiennyt yhtään mökkiläistä, joka olisi ollut heränneisiin kuuluva. Mökkiläisten vaimot kyllä kävivät seuroissa. Olihan uskonto ja Jumalan sana heille ruoska, jota tuli kunnioittaa ja pelätä. Olisi luullut ruoskaksi kyllä riittävän ainaisen puutteen toimeentulosta, kun joutui otsansa hiessä hankkimaan kapoisen leipäpalansa käpyjä keräämällä, parkkeja kiskomalla, marjastamalla ja pajunvesoja keräämällä. Olisi luullut heidän sinne taivaan iloon jo niillä eväillä pääsevän. Olen vielä tänä päivänäkin kuullut jonkun sanovan: - Tuntuu kuin Jumalan sana olikin vain köyhän ihmisen ruoska!
Kyllä minä silti kunnioitan uskontoa - olen aina kunnioittanut. Mutta en voi kieltää, etteikö hyvin usein mieleen tule epäilyksen häivä, kun katselee ympärilleen ja vertaa ihmisten tekoja ja haluja. Taloissa pidettiin myös ompeluseuroja sekä pyhäkoulua. Jos meitä kakaroita ei muulloin huomioitu, niin ainakin silloin. Meidät saatettiin istuttaa aivan etupenkkiin jossa näimme, kun pitäjän rovasti tulla lompsi isoilla kalosseillaan kävellen ohitsemme tuvan perille. Hän katseli meitä tiukkailmeisesti. Kun tuli laulun vuoro saattoivat aikuiset sanoa: - Alotappa sinä Annukka ny laulu ja laula kovasti, ku rovasti tullee.
Keväällä talvivaatteet alkoivat käydä liian lämpimiksi, vaikka koetin kääriä hihojakin ylös. Kärtin äidiltä, että saisin kesämekon, jollaisen oli nähnyt Hietikon tyttösillä. Heillä oli kukalliset kretonkimekot, jotka minusta näyttivät hyvin sieviltä. Mutta eihän äidillä ollut varaa ostaa uutta kangasta. Hän kyhäsi jostakin vanhasta harmaasta kankaasta minulle mekon. Sitä päälle pantaessa jo narisin, ettei se ole ollenkaan kesämekon näköinen, kun siinä ei ole edes kukkia. Hän lupasi kumminkin ostaa minulle uudet kumilipposet. Olimme olleet Kivikon pellolla perunaa istutta-massa. Mekin saimme kasvattaa heidän pellossaan talviperunat. Illalla äiti tuli kotiin kantaen isoa täysinäistä ruumenvakkaa. Jo ennenkuin hän ennätti laskea vakkansa maahan kysyin: - Toittako te ne kumilipposet?
Äiti pudotti vakan maahan ja nakkasi lipposet eteeni sanoen: - Siin on!
Äidin ääni oli niin äkäinen, etten tohtinut heti koskea niihin jolloin hän sai sanottua: - No, eikö ne kelepaakkaan?
- Kun te ootta aina niin äkäisen oloinen.
- Tässä niin vässyy ja tuskaantuu, ettei taho millään jaksaa.
Kerran vielä näin Rauhalan isännän käyvän meillä. Hän jutteli äidin kanssa tuvassa. Isäntä oli pitkä laiha mies. Hänen puheäänensä oli hiukan samea. En erottanut hänen sanoistaan paljoakaan, mutta kuulin äidin sanovan: - Lupasin Joonalle etten ota ketään hänen jälkeensä. Ja onhan sulla aikuiset tytöt kotona. Kyllähän sinä pärjäät. Enpä taitaisi sopeutua heijän kanssaan.