Vihdoin koitti päivä, jolloin pääsin aloittamaan koulunkäynnin eikä tarvinut mennä paimeneen. Olimme saaneet Mansikin Ojalan karjan kanssa heidän laitumelleen. Äiti kampasi aamulla hiukseni. Pyysin että hän laittaisi jakauksen "silimän päältä". Se olisi ollut minun mielestäni hienomman näköinen. Äiti teki jakauksen keskelle päätä niinkuin se aina ennenkin oli ollut. Äidillä oli kiire töihin, sillä olihan syystöitten aika ja hän oli ahkera ja aikaansaapa ihminen. Siksi hänellä oli kysyntää töihin aina kun niitä vain oli. Minulla oli vielä aikaa ennenkuin piti lähteä kouluun. Päätin purkaa lettini ja kammata itse hiukseni. Hajotin palmikkoni, kampasin ja tein jakauksen "silimän päälle". Letittäminen ei niin vain onnistunutkaan. Letitin ja hajoitin useam-paan kertaan, eikä se sittenkään monen yrityksen jälkeen häävisti tullut. Ennätin jo katua, kun ollenkaan rupesin itse kampaamaan hiuksiani. Koulun pihalle oli kokoontunut tuttuja ja vähem-män tuttuja tyttöjä ja poikia. Aiemmin koulunsa aloittaneet pojat tuppasivat tönimään ja kiusaamaan meitä ensikertalaisia. Näin tulevan opettajani katselevan luokan ikkunasta. Hän näytti kovin vaalealta ja hienolta tarkkaillessaan ulkona kuljeksivia oppilaitaan. Huomasin hänen hiuksissaan olevan laineita. Koetin seisoksia vasen puoli päätäni ikkunaan päin, jotta opettaja huomaisi hienon jakaukseni. Koska körttisten lapsilla oli aina jakaus keskellä päätä, en halunnut näyttää körttiläiseltä. Meidät kutsuttiin kellon soitolla luokan oven eteen riviin. Kun päästiin opettajan jäljessä luokkaan sisälle, niin voi kun siellä tuoksui puhtaalle. Lattiat olivat kiiltäviksi maalatut ja isot kirkkaat ikkunat antoivat runsaasti valoa sisälle. Koulun alkamisen myötä tuntui aivan ihmeelliselle päästä oppimaan uusia ja outoja asioita sillä tulihan heti alkuunkin sellaisia asioita eteen, joista ei ollut tiennyt mitään. Uuden oppiminen oli hidasta. Huomasin pian, että lapset jotka tulivat kouluun isosta parvesta olivat minua rohkeampia kaikissa otteissaan. Olin arka ja en luottanut itseeni. Jäin sen takia monesti muista syrjään. Joskus kuitenkin ikään kuin irtaannuin tästä roolista ja kun sille päälle tulin saatoin riehaantua kuin poikakossit. Koska minulla oli raskas kuulo, pääsin etupenkkiin istumaan. Ojalan Enni pääsi eteen samasta syystä. Istuimme sitten vierekkäin samassa penkissä. Meille jaettiin jokaiselle ihkauudet aapiskirjat. Ne tuoksuivat ihanan uudelle ja olivat sileät ja kauniit. Tunsin kaikki kirjaimet kirjasta, sillä olivathan äiti ja isommat tytöt niitä minulle opettaneet. Yhteishyvän reunaan olin yritellyt niitä omin avuin riipustaa.
- Mitenkä sun tukkas on noin repsollaan? kysyi äiti kotiuduttuaan.
- Ja minä kun aamulla sen niin lujalle letitin.
Eikä hän myöhemminkään laittanut jakausta "silimän päälle", vaikka kuinka pyysin.
- Sitä silti tarvi körttinen olla, vaikka jakaus onkin keskellä, oli äidin vastaus.
Koulumatkalla oikaistiin Koiviston kautta polkua, jonka varrella oli sauna. Sen ovi oli polulle päin ja usein auki. Siellä hehkuivat tuliset hiilet saunapadan alla, koska siellä kuumennettiin lehmille haudevesi. Punaisena hehkuvat hiilet takassa saivat mielikuvat liikkeelle. Pelonsekaisella kunnioituksella katselin ja kuuntelin, näkyisikö siellä pikkuvauvoja, joita aikuiset olivat joskus saunan lauteiden altakin löytäneet siitäkin huolimatta, vaikka mielikuvani lasten löytymisestä sellaisista paikoista horjui kun olin raatarilla nähnyt hiukan muuta. Joskus olin kuulevinani ääniä kuin pienen lapsen itkun kitinää.
Aijanpään Miina oli äitiä hieromassa. Hänellä olivat kädet kipeytyneet työssä. Miina näytti vanhemmalle kuin äiti vaikka tuskin vanhempi olikaan. Hänen toinen silmänsä oli harmaakaihin peittämä. Myöhemmin hän sokeutui täysin. Huono näkö ei kuitenkaan haitannut Miinan työskentelyä. Minut laitettiin toimittamaan Miinan Antille jotakin asiaa. Oli syyspimeä ja minun oli pimeällä vaikea liikua, koska olin yösokea eikä minkäänlaista lamppua ollut. Pelkäsin kamalasti. Tuntui kuin joka pensaan ja puun takana olisi ollut joku joka tarttui minuun kiinni. Ajatuksissani lauloin laulua: "Maan korvessa kulkevi lapsosen tie" ja tunsin, että se vähän lievitti pelkoani. Miinan tupa oli metsän suojassa. Maantiellä en niinkään pahasti pelännyt, mutta kun tulin metsäpolulle, siellä pelko oikein lisääntyi. Tunsin helpotusta, kun näin valon tuikkivan tuvan ikkunasta. Haparoin ovea kohti porstuassa ja löysin sen, koska ovenreunasta pilkotti hiukan valoa. Aukaisin oven, mutta öljylampun valo häikäisi silmäni. Kun vihdoin näin, seisoi edessäni hajareisin tumma mies minua kohden kirves ylhäällä. Jähmetyin pelosta siihen paikkaaan, en saanut sanaakaan suustani, enkä muistanut minkä vuoksi olin tullut. Mies laski hitaasti kirveen alas ja hänen parrakkaille ryppyisille kasvoilleen levisi hyväntahtoinen lempeä ilme. Vasta nyt huomasin, että mies oli halkaisemassa pölkyn päällä puuta juuri kun olin aukaissut oven. Jotenkin sain asiani selitettyä, mutta vieläkin pelko tuikki mielessäni. Antti-vaari lähti minua saattelemaan, Asteltiin sitten yhdessä kotiin asti. Miinamummu lohdutti minua: - Ei Antti paha ole, päin vastoin. Sattui vain semmonen tilanne.
Huhtamäellä oli tapettu suuri sika. Ruho oli tuotu tupaan reen päälle, jossa isäntä sitä nylki.
- Meillä ei sikaa syödä nahkoineen päivineen, sanoi isäntä kun kuljetti terävää puukkoa ruhon ja nahan välissä.
Katselin touhua inhon vallassa. Ruho liikahteli isännän sitä käsitellessä. Näytti kuin siinä olisi vielä ollut elämää, kun ruho hiukankin värähteli. Kauhistelin mielessäni kuinka käy kipeästi, kun terävällä puukolla veistellään. Isäntä vielä kuin härnätäkseen minua röhkäisi kuin sika huomat-tuaan kauhuni.
- Et oo tainnu ennen tämmöstä touhua nähä? sanoi isäntä. Sian molemmin puolin levisi nahka kuin valkoinen matto lattialle. Yöllä minua puistatteli vilu ja korvaa särki. Taas alkoivat katon oksan kohdat näyttää kuvilta. Rintaan pisti kuin puukkoa olisi työnnetty. Korvaa viilsi. Itkeä rääyin ja valitin.
- Kuolis tuoki tyttö pois tuosta valittamasta, tuskaili äiti.
Minulle tuli entisestäänkin huono olo. Olinhan äidille taakka. Kuvittelin maavani arkussa niinkuin näin Seijan ennenkuin hänet oli viety hautaan. Kuvittelin kuinka äiti itkisi minua katsellessaan ja arkkuni vierellä laulettaisiin "Ah autuasta". Oli hetken hyvä olla. Muistin kerran kun olimme olleet Salonkankaalla kylässä äidin kanssa. Mukanamme oli myös Ojalan vanhaemäntä. Silloin oli komea kuutamo. Kävelin äidin ja emännän jäljessä. Äiti puheli silloinkin, kuinka hyvä olisi, kun tuokin Annukka kuolisi lapsena pois. Miten hyvä se olisi minulle itsellenikin. Komean kuutamon valo välkkyi kirkkaalla reen jalaksen jäljellä, jota myöten aina tykkäsin kävellä. Nyt paha olo kuitenkin valtasi mieleni. Kun olisinkin kuollut. Äiti voisi mennä Rauhalalle. Ei tarvisi huolehtia minusta ja hänellä olisi sitten paljon helpompaa. Kuitenkin minä taas paranin. Rintani ympärille käärittiin kylmä märkä vaate, joka ei tuntunut ollenkaan mukavalle vaikka äiti vakuutti, että se helpottaa. Kyllä minä sittenkin toivoin paranevani. Oli sen verran kuitenkin halua elää ja pitää kiinni siitä, mitä olin Luojalta lahjaksi saanut.
Hautasalon emäntä oli puhunut äidille, että hän ottaisi minut kasvatiksi kun hänellä ei ollut omaa tytärtä. Mummo oli tällöin jo kuollut.
- Lähdetäänpä nyt käymään siellä Hautasalossa, sanoi äiti eräänä päivänä.
Tultiin taloon. Sisällä olin käynyt ennenkin, mutta tanhuat ja tienoo olivat hyvinkin tutut. Olinhan ollut niin monet kerrat paimenessa Hautasalon tien varrella. Talon isäntä istui tuvassa kiikkustuolissa keinutellen kaikessa rauhassa. Emäntä, lihava ja aika suuri nainen, hääräili hellan luona. Äiti ja minä istahdimme penkille. Katselin ympärilleni. Huomasin tuvan pöydällä saman näköistä leipää ja voita, jota mummo oli joskus meille tuonut. Näytti kuin talossa olisi juuri syöty päivällistä. Astiat olivat vielä korjaamatta. Meille tarjottiin uunijuustoa, maitoa ja voileipää. Uunijuusto oli paistettu kupissa ollen paksua ja keltaista. Emäntä tuli vierelleni istumaan ja jutteli: - Jää ny meille. Saat Annukka talostella meijän Antreksen kanssa.
Antres oli heidän nuorin poikansa. Kaikkea hyvää hän jutteli; kuinka on halunnut, että hänelläkin olisi oma tytär. Sitten hän kehoitti: - No menkääppäs nyt ulos talostelemaan Annukka ja Antres.
Menimme ulos. Minä hyppelin kiveltä kivelle ja koetin herättää Antreksen huomiota. Aluksi poika seurasi minua, mutta sylkäisi sitten sivulleen ja sanoi: - Ja paskat, minähän en rupia kersain kansa talostelemaan.
Hän lähti kävelemään pois. Menin tupaan ja sanoin äidille: - Lähetään kottiin.
Sen enempää ei kasvattitytöksi menosta enää puhuttu.
Jani toi nuoren vaimonsa meille niinkuin oli sovittu, koska he eivät olleet vielä löytäneet asuntoa, jonne olisivat voineet muuttaa. Jani ja hänen vaimonsa Elna saivat asuttavakseen ainoan kamarin. Äiti ja me muut nukuimme tuvassa. Tavallisesti kotona ei ollut vakituisesti muita lapsia kuin minä, mutta käviväthän sisareni ja veljeni aina silloin tällöin kotona paidanvaihdossa. Janin vaimo oli iso ihminen; melkein yhtä kookas kuin Jani. Meille tullesaan hän näytti lihavalta. Elnan mielestä äidin tupa oli liian ahdas asuttavaksi näin monelle ihmiselle, eivätkä he aikoneetkaan siinä pitempään olla. Naapurissa asuva Kuittilan Maija kyseli minulta: - Joko se teijän miniä kohta hajuaa?
Olin niin typerä, etten tiennyt mitä se tarkoitti. Kyselin äidiltä, mutta hän sanoi vain paheksuen: - No mitä se nyt semmosia mennee sulta kyselemään. Äläkä sinäkään tuommosia puhu!
Selvisihän sekin hajoamisasia, kun meille haettiin kätilö. Kaikki sipipuheet ja salailut selvenivät meille kakaroille vähin erin ilman, että aikuiset niitä meille sen paremmin selvittivät. Tultuani kotiin koulusta sain mennä kamariin, jossa Elna makasi vuoteessa vierellään pieni tyttövauva. Elna näytti oikein tyytyväiseltä maatessaan puhtaissa peitteissään. Äiti touhusi ja passasi Elnaa; kohenteli peitettä ja toi hänelle juomista. Vuoteen vierelle oli laitettu tuoli, jonka päällä oli päre-vakka ja siinä pikkuvauvan vuode.
- Tuleppa nyt Annukka kahtomaan! Sinä oot nyt tämmösen pikkutytön täti.
- Miltäs se nyt tuntuu? kysyttiin.
Eihän se oikeastaan sen kummemmalta tuntunut. Mutta vauva oli nätti. Tykkäsin siitä heti ja sain katsella sitä vaikka kuinka kauan. Äiti nosti vauvan Elnan povelle. Se alkoi heti hanakasti imemään äitinsä rintaa. Nyt meillä alkoi olemaan samanlaisia riepuja roikkumassa kamarissa ja tuvassa kuin Ojalan Miinan kamarissa, kun kävin siellä rotinan viennissä. Kerran katselin vakassa nukkuvaa vauvaa. Oli mukava kuunnella sen tuhisevaa hengitystä. Se väänteli välillä pikku naamaansa kuin olisi tahtonut ilmaista jotain. Keskityin niin tarkastelemaan vauvaa nojatessani tuolin selkänojaan, että painoin liikaa ja vakka vauvoineen päivineen keikahti lattialle. Säikähdykseni osottautui kuitenkin turhaksi, vaikka vakka lensi kokonaan nurin. Vauva ei edes itkenyt, jatkoi vain nukkumistaan. Elna ei torunut minua, vaan puhutteli minuakin vain lapseksi. Hän teki minulle siniruudullisesta pumpulikankaasta esiliinan. Se oli umpinainen ja takaa napeilla kiinni. Sitä saattoi pitää kesällä mekon asemesta ja siinä oli vielä olkapäillä röyhelöt. Se oli hieno esiliina. Esiliinan lisäksi meillä tyttösillä oli pukimina nisujauhosäkistä tehdyt nappinousut. Kuminauhahousuja ei silloin ainakaan yleisesti pidetty. Päällä oli vain liinasta tai jauhosäkkikankaasta tehty liivi, jossa oli napit sivuilla. Niihin kiinnitettiin housut. Kun vähän isommaksi vartuttiin, virkattiin jonkinlaisesta langasta pitsiä, joka ommeltiin housunlahkeisiin. Ne olivatkin sitten hienot. Joillakin vanhoilla naisilla oli avohousut. Niissä oli sauma haaroissa auki. Saattoipa joskus nähdä vaimon, joka kesken juttelun levitti hieman jalkojaan levälleen ja antoi pissan liristä siirtäen vain jutellessaan hiukan kädellään hamettaan.
Koulun joulujuhlaan valmisteltiin ohjelmaa. Opettaja oli tehnyt meille valkoisesta sideharsosta puvut. Pumpulista pyörittelimme palloja, jotka kiedottiin hiuksiin pään ympärille. Pallot oli ensin pujoteltu lankaan pitkiksi ketjuiksi. Leikittiin ja laulettiin: "Hei leijailkaa, hei heijailkaa, te lumi-hiutaleet, ja vaipan alle verhotkaa, jo metsät, mantereet". Tuntui kuin olisimme itse olleet lumi-hiutaleita; liidelleet ja leijailleet kuin kesäperhoset niityillä ja tervahaudan päällä ja viimein levittäytyneet kuin valkeaksi untuvaksi vaipaksi maaemon päälle. Joulujuhlaan oli tullut myös lasten vanhempia. He tykkäsivät lumileikistämme niin, että jouduimme leikkimään saman uudelleen. Eihän kylällämme ollut minkäänlaisia kulttuuritapahtumia, joten tämäkin esitys oli heille vanhemmalle väelle katsomisen arvoinen.
Ojalan Enni sai lausua runon. Hänellä olikin siihen synnynnäinen taito. Hän lausui niin kauniisti, että ihailin hänen taitoaan eika haitannut yhtään, vaikka Enni oli vaatetuksensa puolesta samanlainen resukemeli kuin minä. Koulun joulupukki ei ollut yhtä inhottava kuin meidän ja Anttilan pukki. Hän jakoi jokaiselle ison nisupullan ja paperipäällisen karamellin. Ne oli laitettu pieneen harmaaseen paperipussiin. Pussi kädessä saimme kukin lähteä kotiin todistustemme kanssa. Ensimmäisenä kouluvuotenani sain kunnan puolesta koulusta nahkasaappaat ja seuraavana vuonna leninkikankaan. Kankaasta Helli-täti ompeli minulle leningin, koska meillä ei enää ollut ompelu-konetta eikä äidillä silmälaseja, joilla hän olisi voinut nähdä ommella. Kun kunnolla opin luke-maan sain katsoa äidin kirjeistä, missä ne oli leimattu. Itse kirjeitä en saanut lukea.
Koululta jonkin matkaa eteenpäin oli sepän lesken asunto. Siinä asuivat leskiäidin lisäksi hänen kaksi tytärtään. Ennen heidän tupaansa oli mökki, jonka pihalla edelliskesänä oli räjähtänyt pommi. Se tappoi kaksi mökin lapsista, jotka olivat löytäneet pommin risukasan alta ja luulleet kai sitä joksikin palloksi. Pommin oli sinne aikoinaan kuljettanut vapaussodassa ollut mies. Aina ohi kulkiessa muistui tapahtuma kakarana mieleen ja vanhemmat ihmiset pahoittelivat miehen tekoa. Mutta taisi siinäkin asiassa olla se puoli, kun kumminkin sattui köyhän lapsen kohdalle jotta mitäs noista. Joskus koulumatkalla ja koulun jälkeen lähdin sepän tuvalle. Heistä Enni runonlausujatyttö oli ikäiseni. Heidän asuntonaan oli vain yksi pieni tupa. Siellä oli myös nurkkatakka niin kuin yleensä mökkipaikoissa. Takka kihisi täynnä russakoita, joita ei yritettykään hävittää. Ne näyttivät saavan elää mökin asukkaitten kanssa sulassa sovussa. Tyttöjen äiti oli mukava. Hän puhui niukan sössöttämällä. Hän oli hyvin hurskas. Hurskaana pidettiin ihmistä, joka huokaili usein ja veisasi alituiseen hartaita virsiä. Vaikka äitikin veisasi, ei hän huokaillut vaikka olikin usein surullinen. Ei kai hän sillä mittapuulla kovin hurskas ollutkaan. Niinä kertoina jolloin lesken tuvalla kävin, oli siellä aina hirveän kylmä. Siellä oli lattialuukku auki siksi, että kellarista pääsisi tulemaan hiukan lämmintä tupaan. Yritin katsella näkyisikö kellarinluukussa saunajaakoja. Niitä tuppasi olemaan aina keväisin kun kellarissa seisoi vesi ja kosteus viipyi kauan. Silloin oli kuitenkin talvi eikä saunajaakoja näkynyt. Tytöt hakivat kellarista perunoita, joita paistettiin nurkkatakan hiilloksella. Tyttöjen äiti sanoi, että hiilineen syötyinä perunat ovat terveellisiä. Vaikka lesken tuvalla oli vielä köyhemmän näköistä kuin meillä kotona, näyttivät tytöt olevan elämäänsä tyytyväisiä.
Veljeni Esko oli onnistunut saamaan naapuripitäjästä vakituisen työpaikan. Hän sai äidin houkuteltua sinne hoitamaan hänen ja toisen poikamiehen huushollia. Minä pääsisin mukaan ja saisin siellä käydä koulua; oikein kirkonkylän kansakoulua. Äiti pääsisi näin mökin veloista ja korkojen maksusta. Niin mökki myytiin. Kuittikankaalle jäivät tutut naapurit, tutut tienoot ja pihamaan iso kivi, jonka päällä olin monet kerrat istunut ja ihmetellyt. Olin tuntenut sen omakseni etenkin lämpiminä kesäpäivinä. Hangannut sen kiven kolossa olemattomia syyliäni, tuntenut allani kiven lämmön auringon paistaessa. Sinne jäi tervahauta, joka oli ollut pikku murheitteni lohtupaikka ja jäivät samanveikkaiset resukemelikakarat kuin olin itsekin ollut. Uudenlaiset ikävätkin asiat korostuivat. Uudessa koulussa ei näkynyt yhtään niin kehnosti puettua tyttöä kuin olin. Nyt vasta sen eron oikein huomasin. Entisessä koulussa me syrjäisen kylän lapset olimme melkein kaikki samanlaisia resupekkoja. Täällä saattoi joku tyttö kulmiaan nostellen huomauttaa: - Ja kyynärpäillä paikat?
Minulla tosiaan oli paikatut hihojen kyynärpäät, eikä päällystakista ollut tietoakaan. Olin tullut uuteen paikkaan ylläni veljen vanha puvun takki, jonka hihat käärittiin ylös etteivät aivan maata viistäneet. Olin saanut ennen pahimmilla ilmoilla ottaa ympärilleni äidin saalin vaikka tunsin, ettei hän olisi mielellään antanut minun sitä käyttää. Mutta oli muutamilla muillakin Kuittikankaan tytöillä ollut joskus samanlainen saali. Uudessa paikassa sain lopulta ensimmäisen oman takin. Sen teki äidin tuttava pienentämällä vanhasta vihreästä verkatakista, mutta olihan se oma. Jos minulla oli puutteita heikon kuuloni sekä huonojen pukimieni takia, en kumminkaan jäänyt sitä enemmän suremaan. Köyhänä syntynyt ja kasvanut, siihen tottunut elämän pakosta, havahtuu hitaasti huomaamaan puutteensa perimmäisen syyn. Enkä koulun oppiaineissa ollut kuitenkaan muita huonompi. Tosin jos opettaja käveli luokan taa ja puhui siellä, en luonnollisestikaan kuullut mitä hän opetti. Joskus kaunokirjoitustunnilla saattoi opettaja ottaa vihkoni ja kuljettaa sitä toisten oppilaiden edessä muka mallina. Poskiani poltteli mielihyvä ja sain siitä hieman itsevarmuutta. Maantieto ja historia olivat aineita, joista en erityisemmin pitänyt. Loppulukukauden aikaan keväällä olin jo niin kehno, että saatoin kesken kaiken vaipua pulpettini päälle kun silmissä musteni, enkä tajunnut mitään. Kuitenkin hetken päästä jaksoin nostaa pääni ja seurata opetusta. Piirustustunnilla opettaja piirsi minusta sivukuvan. Se oli niin näköiseni, että kaikki oppilaat purskahtivat nauramaan. Minua harmitti. Kävin tietysti punaisena kuin Naantalin aurinko. Mutta odottakoon, ajattelin. Tuli seuraava välitunti. Opettaja oli poistunut luokasta. Kävelin taululle ja piirsin. Opettajallamme oli sellaiset piirteet, josta sai helposti näköisen. Hänellä oli pyöreä pottunokka kuin Paavo Ruotsalaisella ja lisäksi tavallista leveämmät leukaperät. Piirsin ja keskityin niin siihen, etten kuullut kellon soineen tunnin alkamisen merkiksi. Luokassa oli oudon hiljaista. Kun sain piirustuksen mieleisekseni, käännyin selin tauluun. Opettaja seisoi edessäni, räpytteli silmiään ja katseli vuoroin minua ja vuoroin piirtämääni kuvaa taululla. Hän ei puhunut mitään, eivätkä toiset oppilaat nyt nauraneet kuten minun kuvallani. Opettajan kanssa tulin kyllä muuten hyvin toimeen, eikä näköiskuvia sen tapauksen jälkeen piirrelty.