Uusi asuinpaikkamme oli joen rannalla. Siinä saatoi kesällä uida ja opin uimaan oikein ilman että pidin rantaheinistä kiinni. Mansikki oli tuotu mukana, mutta täällä ei tarvinut paimentaa maanlien varsilla. Lähitienoilla oli ketoja, jossa saimme pitää Mansikkia köydessä. Veljelläni oli veneen tapainen öykki, jolla saatoin soudella pitkin jokea aivan järvelle asti. Täällä oli laajemmat tilat asua ja pian unohtuivat entiset tuttavat niin, ettei minua ainakaan kovin paljon takaisin Kuittikankaalle haluttanut. Syksyllä kun joki jäätyi, saattoi jäällä luistella niin pitkään kuin se oli lumesta vapaana. Jäällä näki toki paljon enemmän jään alle kuin nevalla mättäiden välissä. Uutena naapurina asui poliisin perhe, eli rouva ja herra sekä heidän tyttärensä. He olivat olevinaan hienoa väkeä. Usein viikonloppuisin poliisin rouva tuli hakemaan minua heille siivoamaan tai kiillottamaan kupariastioita. Hän oli lihava lyllerö ja vaati, että huoneet oli puhdistettava mahdollisimman huolellisesti. Heillä olikin aina hyvin siistiä. Poliisilla kävi usein asiakkaita. Heitä varten oli oven pielessä tuoli ja sen vieressä lattialla sanomalehtiä, joille asiakkaiden piti nostaa jalkansa, ettei paljaalle lattialle tullut likaa kengistä. Joka ei lehtien tarkotusta tiennyt siirsi lehdet sivuun, jolloin rouva sanoi äkäisesti: - Antakaappa niitten olla siinä, ne on sitä varten!
Moni asiakas häkeltyi ja jäi hämmentyneenä katsomaan rouvaa, jonka lihava leuanalus aina silloin punotti ja lisäleuka heilahti. Ne, jotka rouvan entuudestaan tunsivat, jättivät jo eteisessä kengät pois jaloistaan ja tulivat sisälle sukkasillaan. Vieläpä sipaisivat niistäkin roskat pois. Saattoihan maalais-miesten sukissa olla hyvinkin ruumenia ja muuta moskaa. Poliisin tytär oli hoikka ja sieväkin, vaikka hänellä oli hiukan pysty nenä. Hän kävi oikein oppikoulua Raudaskylällä, eikä hänen tarvinut siivota. Olisihan se ollutkin liian kovaa hommaa hänelle. Kuparien kiillotus kun oli kiusallista sen vuoksi että Sampo-niminen aine, jolla niitä kiillotettiin, karvasteli käsiä. Ja kuparien pitikin kiiltää niin että.
Osuuskaupan johtajan rouva tapasi käydä poliisin rouvalla kylässä. Siinä sitä riitti minulla ihmettelemistä. Rouvat kursailivat toisilleen: - Kylläpä täällä on sulla hienua. Sulla on nuo kukatkin niin kauniita. Aijai kun onkin kauniita pelarkuunioita!
Osuuskaupan rouva oli kookkaampi ja vielä lihavampi kuin poliisin rouva. Tämä alkoi kyselemään: - Mitenkä teijän Irmeli pärjää koulussa? Meijän Eila se taitaa saaha ehot. Voi, voi, ja kun se on niin kovin kallistakin tuo kouluuttaminen! Mutta hyvänen aika, teillähän on oma piikakin. Onko hän hyväntapainen ja syökö tuo paljo?
- Ja ku niille pitää vielä palkkaakin maksaa.
Hankasin lattialla polvillani kupareita ja äimistelin rouvien puheita. Se kuulosti samalta kuin parvi lintuja olisi tiritellyt keskenään. Sampopulveri kirveli käsiäni eikä auttanut muu kuin hangata vain. Rouvat jatkoivat toistensa kehumista: - Kyllä sinä oot komia rouva, oot varmaan kommein koko kirkonkylällä.
- Mitäs minä, tytöt ainakin moittivat minun olevan liika lihava.
- Mutta sehän on vain varakkuuven merkki, ku on lihava.
Rouvat joivat kahviaan ja vieras rouva kehui niin nisut kuin kahvit. Minullekin rouva tarjosi kahvia, laittoipa lautasen reunalle ohuen palasen pullaa. Se oli niin ohut, että piti ottaa varovasti kiinni ettei se tipahtanut lattialle. Hyväähän rouvan pulla oli, mutta olisin minä paksummankin palasen jaksanut syödä. Tämän olisi mahtunut työntämään kerralla suuhun. Poliisin rouva laittoi hyvää maukasta ruokaa, mutta hänellä oli tarkat annokset sen suhteen. Keittoa hän laittoi lautaselle ja voileivän sen vierelle eikä laittanut minulle lisää, vaikka mieleni teki. Poliisi itsekin joskus saattoi ärähtää pienistä annoksista, mutta alistui yleensä rouvansa tahtoon. Vieläpä tytärkin saattoi huomauttaa annoksista. Itse rouva kyllä kävi moneen kertaan kahvipannullakin. Syksyisin, kun marjat pensaissa kypsyivät, pyysi rouva minua niitä poimimaan. Punaisia marjoja rouva lupasi maistellakin poimiessa, mutta kun mustaherukoita poimittiin, niitä ei saanut maistaakaan. Rouva kun oli lihava, hän ei sujunut pensaan alta poimimaan ja käski minun mennä kokonaan pensaan alle ettei yhtään marjaa jäisi sinne piiloon poimimatta. Hän antoi määräyksen: - Puhu koko ajan ettet vain pane suuhusi niitä marjoja! Puhu, että tiijän ettet vain syö niitä.
Varsinaista palkkaa ei rouva koskaan maksanut. Joskus hän antoi jonkun ilmanaikaisen purkkitöntön tai vanhasta paidasta pois otetun nauhanpätkän, jolla ei ollut mitään merkitystä. Mutta enhän tohtinut olla ottamattakaan. Köyhänhän piti olla nöyrä. Piti vain niiaten kiittää niistäkin nauhanpalasista. Äitikin saattoi sanoa: - Mutta mitenhän se rouva kehtaa tuommosiakin antaa? Miksi se luulee nuilla tulevan?
Rouvalla oli ollut pyykkäri edellisenä päivänä. Koska oli ollut kuiva tuulinen ilmat, saivat pyykki-vaatteet kuivua ulkona naruilla. Hän oli antanut pyykkärille tarkat ohjeet, kuinka esiliinan taskun-pohjille ei saanut jäädä yhtään nukkaa ja kuinka herran paidankaulukset tuli hangata oikein puhtaiksi.
- Mutta varo vahingoittamasta noita pöytäliinoja, oli rouva varoitellut.
Olin rouvan kanssa vetänyt pyykit ja mankeloin niitä talon yläkerran huoneessa. Se oli herran ja rouvan makuukamari. Pyykit tuoksuivat raikkailta. Ihailin rouvan vaatekaappia, jossa lakanat olivat siistissä järjestyksessä, pyyhkeet ja tyynynliinat omassa kasassaan. Talon tyttären alus-vaatteilla oli oma hyllynsä, jonne ne ladottiin. Pyöritin mankelia rouvan käydessä vähän väliä neuvomassa: - Veivaa, veivaa!
Mielestäni mankeli kolkkasi jatkuvasti vain silloin hiljeten, kun vaihdoin mankeloitavan vaate-kappaleen. Kuvittelin, miten mukava olisi joskus olla oma nätti koti. Voisi tehdä työtä omilla ehdoilla ilman, että joku toinen on määräilemässä. En kuitenkaan kuvitellut tulevani lihavaksi ja puuskuttavaksi kuin rouva. Vilkaistessani ulos huomasin kuin ohuen harmaan pilven hiljalleen liukuvan ikkunan oli tuulen mukana. Se oli pilveksi kuitenkin liian matalalla. Katsoin tarkemmin. Pilvi jatkui yhä. Se näytti olevan kuin savua. Juoksin alas. Rouva istui keittiön pöydän ääressä nautinnollisesti kahvia ryypiskellen. Sain sanotuksi: - Ulkona on savua.
Rouva lähti kuitenkin puuskuttamaan yläkertaan: - Eihän täälä mittään savua oo, mankeloi vain.
Hän tarkasteli hetken pyykkejään ja laskeutui alas. Savun tulo jatkui. Sitä tuli yhä sankemmin. Jätin mankeloimisen ja säntäsin ulos. Savu tuli nahkaverstaalta päin. Siellä Esko ja Hanski juoksivat hätääntyneinä ja huutelivat: - Soita palokunnalle, soita palokunnalle!
Palaisin poliisin talolle huutaen: - Verstaalla palaa, pyysivät että soittaisitte palokunnalle!
Kohta palokunta tulikin ja väkeä alkoi lappaa joka suunnalta ämpärit käsissään. Tuli oli saanut alkunsa jostain verstaan tulipesästä. Kovin suurta vahinkoa palo ei kuitenkaan aiheuttanut. Asuinhuoneet sijaitsivat samassa rakennuksessa nahkaverstaan kanssa. Niistä jouduttiin kuitenkin kantamaan kaikki tavarat ulos. Siinä hötäkässä katosi Eskon kultakuorinen taskukello, eikä sitä sen koommin etsimisistä huolimatta löytynyt. Nahkuriverstaan omisti Osuuskauppa, joka myöhemmin rakennutti asuinhuoneeksi erillisen rakennuksen hiukan kauemmaksi joen rantaan. Sinne asti eivät sitten tulleetkaan kaikki hajut verstaasta, jossa seinän takana oleviin asuinhuoneisiin tunki jatkuvasti nahan ja niissä käytettävien liuottimien katku. Olihan verstaan työtiloissa isot pyöreät samrniot, joissa jatkuvasti seisoi parkkivettä joissa nahat liotettiin. Etenkin silloin, kun sammioihin vaihdettiin uudet nahkavuodat, oli haju pistävää. Karvat, jotka raakattiin lehmännahkojen vuodista, pestiin joen rannassa pitkissa laatikoissa. Niitä huljuutettiin varrellisella lastalla edestakaisin ja kuivattiin rannalla. Kuivina ne pakattiin tehtaisiin vietäviksi. Karvoja sai myös ostaa kuka tahansa. Niitä kehrättiin ja kudottiin siihen aikaan niin hienoja karvalanka-mattoja.
Koska vallitsi ankara pula-aika, koettivat työttömät ihmiset hankkia henkikullan pitimikseen jos jonkinlaista hommaa. Koska kotimme oli myyty, ei osalla veljistäni ollut edes kontinlevähdys-paikkaa. Se oli äidille kova paikka ja sitä hän joutui monen monta kertaa katumaan, vaikka hän oli veloistaan päässytkin. Olihan tämäkin olinpaikka vain kortteeri, johon eivät toiset veljemme oikein rohjenneet tulla. Kuitenkin joskus oikein tiukan paikan tullen he joutuivat poikkeamaan äidin luona.
- Mihinkäpä se koira kirppunsa panee, oli äidin kommentti.
Erkka oli ollut pitkään ilman minkäänlaista tienestityötä. Hän ryhtyi tekemään harjoja purkamastaan manillaköydestä ja sahasi laudankappaleesta varsia, joihin liitti manillan pätkät harjaksiksi. Minut pantiin sitten niitä myymään. Jäykistyin tuon homman edessä. Muistin Seijaa, kun hän makasi arkussa "Ennenkuin eksyksiin ja muuhun vaivaan joutui". Silloin kadehdin Seijan osaa. Kumpa olisikin saanut kuolla aivan pienenä. Mikä olisi maata köllöttää valkosissa vaatteissa ja soitella kultaharpulla toisten lasten kanssa. Mutta lähteä harjakaupalle. Tämä nyt oli jo vihonviimeistä hommaa johon jouduin. Erkka vetosi rahattomuuteen, kodittomuuteen, ruuat-tomuuteen. Miten pystyisin menemään tuttuihin taloihin? Olinhan muutenkin heti alun alkaen ollut vaatetukseni puolesta silmätikkuna. Tosin minun ei enää tarvinnut kulkea äidin saalin turvin eikä veljeni puvun takki päälläni roikottaen. Erkka oli kyllä ollut minulle hyvä. Ei kiusannut milloinkaan ja oli yrittänyt pitää aina muulloin iloisutta yllä. Mutta nyt oli tosi edessä. Ei auttanut kuin lähteä vain. Itkua niellen ja hammasta purren lähdin harjanippua kantaen. Joen toiselle puolelle päästyäni, jossa talot olivat, lorvailin kulkuani. Syystalvesta, jolloin joen jää oli lumesta paljas, olin luistellut aivan järvelle saakka sahanteräluistimilla. Järvelle oli aina kokoontunut muitakin tuttuja tyttöjä ja poikia. Enpä silloin osannut kuvitella, että joutuisin näin tukalaan työhön. Nyt joen jään peitti vahva lumikerros, eikä siinä olisi voinut luistella. Jäällä oli lumessa polku, jolla vielä lorvailin. Katselin taakseni josko äiti vaikka huutaisi minua palaamaan takaisin. Ketään ei näkynyt ei kuulunut. Pelosta ja arkuudesta jäykkänä astuin ensimmäisen talon ovesta sisään. Harjanippu kädessäni jäin ovenpieleen seisomaan. Talonväki katseli minua kummissaan kun avuttomana seisoin heidän tuijottaessaan. Sain vaivoin sanotuksi olevani kauppaamassa harjoja.
- Kuka niitä tekee ja mitä ne maksavat? kyseltiin.
Sain sanottua, että työttömänä oleva veljeni näitä tekee ja maksavat viitosen kappale. Ei niitä kukaan ostanut. Moittivatpa vain liian kalliiksi. Huokaisten poistuin ovesta ulos itku kurkkua kuristaen. Tuntui kuin polveni eivät enää kannattaisi, enkä enää jaksaisi kulkea. Yhden ainoan harjan sain myytyä sillä kauppareissulla. Näin huipussaan ei köyhyys ollut sentään meillä esiintynyt edes Kuittikankaalla asuessa, eikä pula ollut minua näin liki riipaissut kuin nyt veljeäni. Eivät ilahtuneet äiti eikä Erkka kun palasin yhtä harjaa vähempänä kotiin, mutta eivät he minua enää kaupallekaan lähettäneet.
Pian tämän jälkeen alkoikin kuuluisa Nivalan konikapina, jonka yhdeksi päähenkilöksi joutui naapurissamme asuva poliisi. Meille kakaroillehan tuo tapahtuma oli vain mielenkiintoista seurata. Ainakin sille osalle meistä, joita tuo tapahtuma ei läheltä koskettanut. Puhuivat Ruuttusen tammasta, joka olisi pitänyt tappaa vaikka sitä tarvittiin työn teossa. Puhuttiin virkakunnan röyhkeydestä rauhallisia, nälkiintyneitä, puutteen kanssa kamppailevia tavallisia ihmisiä kohtaan. Olin menossa kauppaan, kun kaksi poliisia pysäytti minut kansakoulun kohdalla. Koulun piha oli täynnä ihmisiä. Olin kuullut, että sisarenikin mies oli pidätettynä koululla. Hän oli muiden uteliaiden miesten kanssa ollut tien päällä, kun nänet ilman syytä oli tuotu tänne kuulusteltavaksi. Toinen poliiseista kyseli: - Mihin olet menossa? ja vaati tarkan selon siitä, mitä menin ostamaan ja minne tavarat vien. Kun selitin, että vien ostokset kotiin kun ensin käyn kaupassa sanoi toinen poliiseista: - Anna tytön mennä, älä tuota kiusaa.
Olin kuullut puhuttavan kuinka poliisit kuljettivat tyttöjä hautausmaalla ja makasivat heidän kanssaan. Koetin katsella hautausmaalle päin, että liikkuisiko siellä ketään. Nyt siellä ainakin oli rauhallista. Ristit ja kivet seisoivat vakaina hautausmaan aidan sisäpuolella. Keskellä kohosi kirkko keltaiseksi maalattuna. Nyt sen tapulin ovet olivat suljettuina. Vain jokunen vanhempi ihminen kuljeksi haudoilla hiljakseen kävellen ja omaistensa hautoja katsellen. Täällä olisin saanut käydä kirkossa vaikka joka pyhä. Äiti usein oikein patisteli lähtemään, mutta sinne lähteminen ei ollutkaan enää mieluista. Kyllähän mielelläni veisasin ja kuuntelin urkujen soittoa, mutta papin pitkästyttävät saarnat eivät jaksaneet kiinnostaa. Varsinkaan rovastin saarna ei ollut mieleeni. Tuntui että se kaikki oli tarkoitettu aivan vanhoille ja kohta kuoleville ihmisille. Vaikka pappi puhui sielun ravinnosta, ei se tuntunut sieluani juuri ruokkivan. Muistin vain kaikki ne turhat huokaukset, joita vanhat ihmiset huokailivat ja veljieni puutteen. En voinut ymmärtää, kun Luoja kaikessa viisaudessaan salli sen kaiken tapahtua. En pitänyt ollenkaan omahyväisen näköisistä veisaavista isännistä ja emännistä. Ne olivat kyllä kovasti rovastin saarnan näköisiä ilmestyksiä. Nuoremman pastorin saarnassa oli aina samanlainen loppu. Hän sulki silmänsä, nuolaisi huuliaan ja puhui: - Oletko sinä rakas ystäväni tehnyt sinun Taivaallisen Isäsi tahdon?
Aivan kuin olisi kuunnellut vastaisiko joku hän jatkoi: - Älkäätte tehkö niinkuin minä teen, vaan tehkäätte niinkuin minä teille sanon ja opetan.
Äiti sanoi pitävänsä enemmän rovastin saarnoista. Olihan hän hyvin vakava ja hurskas mies. Siinä asiassa olin hänen kanssaan samaa mieltä.
Oli ollut puhetta että menisimme Elnan luo käymään. Janin vaimo oli muuttanut lähelle äitiään omalle kotiseudulleen. Jani oli mennyt Kanadaan työn perässä. Pate saisi renkipaikastaan lainatuksi hevosen. Oli kaunis kesäinen sunnuntai. Olin innoissani pääsemään matkaan oikein kiesien kyydissä. En ollut nähnyt Janin ja Elnan tyttösiä pitkään aikaan. Hevonen juosta lonkotteli tasaista vauhtia ja käveleskeli välillä ilman kiirettä Paten sitä pahemmin hoputtamatta. Se kohotti toisinaan häntäänsä tipauttaen tielle hirnakanpesän, johon kärpäset ja sittisontiaiset kilvan kerääntyivät. Lienenkö ennen saanutkaan kiesien kyydissä istua. Äiti ja Pate istuivat etupenkillä Paten ohjatessa. Hän maiskautti välillä suutaan, jolloin hevonen alkoi ottaa juoksuaskeleita. Pitkään ruskea raudikko ei kuitenkaan juossut. Minä toivoinkin, että matka olisi jatkunut mahdollisimman kauan. Elnan luo oli kirkolta pitkä matka ilman ainuttakaan ihmisasumusta taipaleen varrella. Metsä maantien molemmill puolilla oli sankkaa kuusikkoa. Se huokaili lämpöisessä suvituulessa. Muutamissa lähellä tietä olevissa puissa nököttelevät linnut lehahtelivat oksilta toisille tirskautellen äänensä kuuluville. Maantie oli kuiva ja hiekkainen. Kärryn rattaat jättivät siihen selvän tasaisen jäljen. Pitelin kättäni rattaan yläpuolella. Siitä lenteli hiekanjyväsiä mukavasti käteen. Siitä ne tippuivat alas rattaan raudalle. Äiti ja Pate puhelivat hiljaa keskenään. Oli kerrankin hyvän tuntuinen olo. Ajattelin taas millaista äidin elämä oli ollut isän eläessä. Äiti ja veljet olivat lukemattomia kertoja jutelleet siitä ja aina kaipauksella. Tuleekohan meille enää milloinkaan takaisin semmoiset ajat, mietiskelin. Silloin vielä annettiin lehmien samoilla metsissä vapaina. Sen takia maantiellä tuli eteen korkeita veräjiä, rinkejä, jotka olivat kiinni. Rinkin molemmin puolin oli pystytetty tiheä riukuaita, joka esti myös metsissä kulkevia lampaita pääsemästä oman alueen ulkopuolelle. Piikkilanka-aitoja ei tuolloin vielä juurikaan ollut. Ajellessamme yhtä veräjää kohti, istua nökötti pieni poika veräjän yläriu´ulla. Kun lähestyimme rinkiä, hän hypähti alas ja veti veräjän auki. Kun olimme päässeet veräjästä toiselle puolelle, otti Pate taskustaan lantin ja heitti sen pojalle, joka sieppasi sen nopeasti käteensä tarkasteltuaan ensin, minkä arvoinen lantti se oli. Silmät ilosta loistaen hän vilkaisi antajaa ennenkuin työnsi lanttinsa taskuun. Takaamme kuului vain lonksaus, kun veräjä jälleen sulkeutui.
Tämän elävän muistikuvan perusteella lähetin aikoinaan ehdotuksen Nivala-seuralle, joka oli järjestänyt kunnan vaakunasta suunnittelukilpailun. Ehdotuksia tuli useita. Niistä joku palkittiinkin, mutta ei lopullisesti kuitenkaan kelpuutettu. Ehdotukseni perusteella kuuluisa taiteilija Kalervo Kallio omi mallin ja piirsi sen mukaan nykyisen Nivala-vaakunan. Missään ei ole mainittu, kuka vaakunan aiheen antoi. Kun sanotaan, että on hyvä poimia lastuja ison kasan vierestä, niin tässä tapauksessa kävi siten, että pienen pieni lastu hukkui ison lastukasan alle. Köyhä sukulainen ei ole enempää kuin pieni haavakaan.
Elnan ja Janin pikku tyttöset olivat kasvaneet paljon siitä, kun viimeksi olin heitä nähnyt. Äidille Janin lapset olivat hyvin rakkaita. Olihan Jani äidin esikoispoika. Silloin kun Elnan ja Janin ensimmäinen lapsi syntyi, oli äiti tuntenut lapsen itkiessä niinkuin maito olisi noussut hänen rintoihinsa. Samoihin aikoihin Janin kanssa lähtivät Kanadaan työnhakuun muun muassa Koiviston Waltteri ja Joensuun Teodor.
Veljeni Esko oli jo pitemmän aikaa haaveillut oman maapalan hankkimisesta. Vaikka hänellä olikin työpaikka hän oli sitä mieltä, että oman paikan omistaminen olisi sentään mieluisempaa. Kirkonkylältä tarjoutuikin myyntiin pieni maapaikka. Siinä asui aiemmin pappilan arenttimies, joka jostain syystä joutui myymään tilansa. Olin kerran aikaisemmin käynyt äidin kanssa kylässä mökissä, josta nyt oli tuleva meille koti. Käynnistä on jäänyt mieluisa muisto - sellainen joka ei milloinkaan unohdu. Mökissä ei sillä kertaa ollut isäntä kotosalla. Mökin vaimo oli juuri tullut navetasta lypsyltä tuoden ämpäriä, jossa oli hänen lehmänsä anti. Hän laski maidon siivilän läpi ja antoi siitä lapsilleen juomista. Kamarin takan edessä oli kätkyt, jossa nukkuivat pienet kaksoispojat. He alkoivat heräillä ja vaativat äänellään huomiota osakseen. Vaimo oli hidasliikkeinen ja hiukan kömpelökin, mutta hänen kätensä herättivät huomiota. Ne eivät olleet missin kädet vaan suuret ja työn kovettamat. Kaksoset alkoivat kitistää itkua. Vaimo nosti molemmat poikansa syliin, paljasti povensa ja tarjosi lapsilleen rinnan suuhun. Pojat alkoivat heti hanakasti imemään. Kuului hauska lutkutus. Kun pienempi pojista lopetti imemisen, alkoi isompikokoinen hamuta toistakin rintaa suuhunsa.
- Tämä isompi onki persompi, pakkaa joskus viemään toisenki osan, sanoi vaimo.
Kun pojat olivat saaneet kyllikseen ruokaa, laski vaimo lapset sängyn päälle ja alkoi kohotella kätkyessä olevia olkia tasoitellen niitä. Kätkyessä ei ollut minkäänlaisia vuodevaatteita. Vaimo irrotti vyöltään esiliinansa ja asetteli sen olkien päälle. Sen päälle hän laitteli lapsensa maate, jotka jo vetelivät makeita unia. Katselin kuinka oljista oli noussut ruumenen pölyä, joka takassa olevan tulen ja ilmavirran mukana nousi tulipesään. Muistan ne suuret kädet, jotka hellästi kuin hyväillen laskivat lapset sille perin vaatimattomalle vuoteelle. Ne kädet olivat kuin rukous. Kuinka kaunis maalaus siitä tulisikaan, jos osaisin sen ikuistaa tauluksi. Eräs Gallen-Kallelan taulussa oleva akka, joka on kuvattu variksen kanssa, muistuttaa hyvin paljon tuota mökin vaimoa, jolla ei ollut laittaa lastensa kehtoon lakanaksi muuta kuin edestään ottamansa esiliina. Jos olisin nähnyt nuo kädet ristissä, ne olisivat olleet rukouksen kaltainen ilman sanoja.
Ostamamme paikka ei kuitenkaan antanut tarpeeksi toimeentuloa ja Esko joutui kuitenkin hankkiutumaan muualle tienestihommiin. Sain kuitenkin olla kotona äidin luona kauemmin kuin sisareni Irja. Talvi toi mukanaan uusia vieläkin raskaampia asioita äidin eteen. Saimme tiedon, että Erkka oli kuollut. Hän oli joutunut riitaan entisten naapureittemme kanssa. Samojen miesten, joita olimme majoittaneet, kun he olivat olleet soittamassa iltamia. Äiti oli laittanut vuoteet, syöttänyt ja juottanut kuin ainakin hyvät tuttavat. Kuinka paljon Erkka oli siellä reuhannut, ei ollut tarkkaa tietoa. Kuitenkin he olivat kutsuneet poliisin joka vei Erkan putkaan. Virkakunta väitti, että Erkka oli hirttänyt itsensä. Joku taas väitti, että nimismiehen piika oli kuullut kuinka Erkka oli huutanut apua. Hänet oli siitä sanasta maksettu pois paikkakunnalta. Muistin, kuinka edelliskesänä poliisi oli pamputtanut Erkkaa. Hän oli silloinkin ollut hiukan humalassa ja kompastunut kaatuen tien viereen. Suurikokoinen poliisi otti pampun ja alkoi sillä hakata Erkkaa. Minä huusin ja yritin estää poliisia. Yritin vakuuttaa, ettei Erkka kovin päissään ole vaan hänellä on tasapainohäiriö, koska on joskus loukannut itsensä. Otin poliisia takinhelmasta kiinni ja pyysin: - Äläkää hakatko. Se on minun veljeni!
Vähältä piti, ettei se poliisi lyönyt minuakin. Enin osa ihmisistä oli sitä mieltä, että Erkka pamputettiin kuoliaaksi. Edes äidin ei annettu mennä katsomaan poikaansa vaikka hän kuinka pyyteli, että saisi edes nähdä hänet. Se oli pula-aikaa. Työtön ja maaton mies ei ollut penninkään arvoinen. Sen sai noin vain vaikka tappaa. Äitiparka syytti itseään, ettei Erkalla ollut kotia jossa oli saanut huonot hetkensä viettää. Eikä hän ollut ainoa joka tuskaili, kun ei nuori terve mies voinut saada työtä itsensä elättämiseksi. On helppoa saarnata: - Uskokaa ensin taivasten Valtakunta, niin sen jälkeen teille kaikki muukin annetaan.
Kauankohan joku jaksaa uskoa, että kyllä ruumiin ravintoa tulee kunhan vain odottaa. Ei sitä ainakaan silloin moni jaksanut. Oli kova pakkanen. Erkan arkku oli laskettu hautaan ja puoliksi peitettykin. Pappi nakkasi hiekkaa alas: - Maasta olet sinä tullut, maaksi tulet jälleen.
Jos oli ilma kylmä, oli sisäinen vilu itse kullakin haudan äärellä olevilla. Papilla ei ollut mitään sanottavaa äidille. Hän käveli suntion kanssa kauemmaksi haudalta. Esko käveli haudan ääreen ja koetti lohduttaa äitiä. Hän puhui kauniisti äidin rakkaudesta lapsiaan kohtaan. Uhrautuvaisuudesta ja sitä, kuinka nyt hautaan laskettiin yksi yhteiskunnan uhri, joka jätettiin vaille ihmiselle kuuluvaa kohtelua. Esko luki haudan äärellä Isä meidän -rukouksen ja Herran siunauksen. Niitä ei pappi ollut lukenut. Oli kuitenkin jäänyt seuraamaan hautajaismenojamme ja poistui niskat kyyryssä suntion kanssa. Kun Seija kuoli lohdutti äitiä tieto, että Seija meni Taivaan kotiin. Nyt äidillä oli hätä Erkan sielun puolesta. Suuressa murheessaan hän yritti veisata: - Hädässäni huudan Herraa, kaikesta sielusta. Ah auta tällä kertaa, oi Jeesus auttaja. Sun korvas avaa vielä, ja kuule huutoni. Suo mulle murheen tiellä, sun armos apusi. Jos oikeutes mukaan, sä tahdot tuomita. Ei vastata voi kukaan, vaan täytyy hukkua. Mutt' olet katuville sä hidas kostamaan. Ja altis syntisille anteeksi antamaan.
Muistin kuinka aivan pikkutyttönä äidin polveen nojaten veisasin hänelle rakkaita virsiä, kuten: - Joutukaa sielut, on aikamme kallis. Vuotemme virtana vierivi pois...
Äidin tuskien taival alkoi silloin kun isä kuoli ja tuntui vain jatkuvan jatkumistaan.