Pappila sijaitsi leveän matalarantaisen rauhallisesti virtaavan joen rannalla. Sen valkoiseksi maalatuilta seiniltä katselivat pikkuruiset ikkunat joelle päin. Vastapäisellä rannalla kohosi sankka kuusimetsä. Siellä kuusien keskeltä häämötti jokunen ihmisasumus. Joen rannalla oli iso rautapata kumollaan kivien päällä. Siitä se nostettiin ylös, kun pappilan piika joutui pyykille kesäaikana. Talvella pyykit pestiin saunassa. Kaivo oli aivan saunan vieressä, mutta sen vesi oli kovaa, joten saunavesikin kannettiin joesta.
Pappilarakennus oli ajalle tyypillinen pitkä, kaksiporstuainen rakennus. Isompi moniruutuinen kookas kuisti johti sisäeteiseen, josta meni ovi kansliaan ja toinen pappilan saliin. Pienemmästä eteisestä kuljettiin keittiöön. Pihalla oli vanha väentupa. Siinä toimi sotilaiden koulutuskeskus. Vaikka väentupa oli sotapoikien hallussa, jouduttiin pappilan puolella leivotut leivät ja nisut paistamaan väentuvan puolella. Pappilan maita viljelevän maanviljelijän talosta haettiin maito joka ilta. Talo oli pienen matkan päässä pappilasta ja syksyn pimeällä taloon johtava polku oli hankala kuljettava. Lamppua ei ollut, joten sysimustana iltana maitoastiaa kantaen piti joka askel jalalla koetella, ettei kompastunut kuoppiin. Kirkko oli lyhyen matkan päässä pappilasta. Laajan erämaapitäjän kansa oli enimmäkseen vanhoillislestaadiolaista. Jotkut mummut, jotka tiesivät minun olevan pappilan piika kyselivät, että oliko pappi mahdollisesti uskomassa. Maantie mutkitteli korkeiden mäkien kautta. Sivukylät, jotka sijaitsivat etäällä kirkonkylästä, olivat pitkien taivalten takana, joihin polut johtivat rämeitten ja soiden läpi. Niiden ylitse oli laitettu pitkospuut, joita myöten pappikin joutui virkamatkoillaan jalkasin taivaltamaan. Semmosilta reissuilta tullessaan hänellä saattoi olla tuomisinaan emänniltä saatu leipä, nisupitko, tai lampaanvillalangoista kudotut sukat. Missään en nähnyt oikein laajoja peltoaukeita, vaan peltoja oli siellä täällä metsän keskellä pieninä lampareina. Ei liioin näkynyt oikein isoja ökytaloja. Monet nuoret, jotka tulivat pappilaan hakemaan kuulutusta, poikkesivat pappilan ulkokäymälään vaihtamaan jalkineensa ennen sisälle tuloa. Eihän muutakaan siistimispaikkaa oudolla kylällä ollut. Pitäjän kanttorina toimi vanhemmanpuoleinen mies. Hän soitella luritteli virren alut useampaankin kertaan, ellei joku kirkkomies tai nainen ruvennut heti sitä veisaamaan. Kanttori toimitti myös postinhoitajan tehtävät.
Mieleeni noilta ajoilta on kauniina jäänyt eräs hautaustapaus. Jäin kirkonmenojen jälkeen seuraamaan hautausta, vaikka kaikki ihmiset siellä olivatkin minulle outoja. Pappi oli siunannut vainajan hautaan, se oli luotu umpeen ja veisattiin. Hautakummun äärelle käveli nainen. Hän oli kuulemani mukaan kirjailija ja nimeltään joko Haahti tai Haakana; en varmasti muista. Hänen pitäessään siinä vainajan muistopuhetta alkoivat lähellä olevissa hautausmaan puissa lentelevät pikkulinnut pitää konserttiaan. Lintujen liverrys kaikui kirkkaassa kesäsäässä erityisen voimakkaana ja kauniina. Kirjailija kohotti molemmat kätensä ylös kohti taivasta ja puhui lumoutuneena: - Kuulkaa, kuinka taivaan linnutkin laulavat kiitosta Luojalle, joka on antanut meille tämän kauniin maan asuttavaksi. Ja me ihmiset itse tämän kaiken tuhoamme.
Olihan talvisota loppunut ja elettiin välirauhan aikaa. Sota oli vienyt veljeni Paten ja monta muuta tuttua ja tuntematonta. Monesti olimme seisseet avoimien hautojen äärellä. Olimme kuunnelleet haudalla ammuttuja kunnialaukauksia, joille sodassa olleet miehet tuskin arvoa antoivat, vaikka se olikin juhlallista. Olivathan sodassa olleet ja sinne vielä palaavat kuulleet tykkien laukauksia oma-kohtaisesti karvaana kokemuksena, miitä tarpeeksi vavahdelleet ja pakosta kuunnelleet. Oli kuun-neltu myös papin lohduttavaksi tarkoitettuja sanoja lohduttomassa mielentilassa. Puheita Isän-maalle kaikkensa antaneista pojista, veljistä ja isistä. Oli täytetty sotakorvaushakemuksia, veisattu isänmaallisia virsiä ja paahdettu jyviä, jotta voitiin keittää korviketta koti- ja hautaustarpeisiin.
Pappilassa kävi usein vieraita, joista etäämpää tulleet yöpyivätkin. Lauantaisin saarnaa valmis-taessaan pappi käveleskeli lattioita edestakaisin. Kerran hän sanoi minulle niskahiuksiaan hieraisten: - Sanoppa sinä Annukka mitä minä sanon huomenna ihmisille kirkossa?
Luutusin lattiaa, enkä edes vilkaissut ylös kun suustani tulivat yhtäkkiä sanat: - No, Jeesushan käski saarnaamaan että tehkää parannus ja uskokaa evankeliumi.
Pappi käveli ikkunan luo, josta ulos katsellen puhui: - Mutta enhän minä voi semmosta mennä sanomaan. Kun en ole itsekään sitä parannusta tehnyt.
En liioin ollut tehnyt minäkään. Olin vain mitään ajattelematta laukonut suustani semoista, jota ei papin arvoiselle ihmiselle olisi pitänyt mennä sanomaan. Ei kenellekään muillekaan.
Kesäiset pyykkipäivät välkkyvän joen rannalla olivat mieluisia. Pappilan rouva oli hieno ihminen. Hän saattoi huutaa minulle kesken pyykin pesun: - Kakella on kakka housussa.
Sama toistui myös leipomapäivänä. Ei rouva silloinkaan voinut vaihettaa lapselleen puhtaita housuja. Sitä vartenhan piika oli olemassa. Korpipitäjän väki oli rehellistä kansaa. Keittiön ovesta tuli vaimo kädessään täysinäinen mustikkaämpäri. Sanottuaan hyvänpäivätervehdyksensä hän tiedusteli, josko rouva olisi kotona. Selitti vielä, että hän on tavannut myydä joka syksy pappilan rouvalle marjoja, joka on ne aina häneltä ostanut. Olin hyvilläni, kun minun ei tarvinut mennä mustikkaan. Olivathan täällä metsät minulle outoja ja työtä muutenkin aivan riittämiin, koska roiva halusi olla miehensä kanssa kansliassa. Vaikka harvoin siellä kävi asiakkaita ja kirkonkirjat olivat hyvin ohuet. Menin selittämään asian rouvalle kansliaan. Hän ei kuitenkaan lähtenyt keittiöön, vaan käski minun vain tarjota vaimolle kahvia ja kiittää marjoista. Tarjosin vaimolle kahvit ja tyhjensin mustikat toiseen astiaan, annoin hänelle ämpärin ja kiitin, kuten rouva oli käskenyt tekemään. Vaimo jäi neuvottoman näköisenä seisomaan. Hän käveli verkalleen ulos, mutta palasi hetken kuluttua takaisin ja sanoi: - Minä olen köyhä ihminen. Tahtoisin maksun niistä marjoista.
Menin uudelleen rouvan puheille, puhuin asian ja sanoin ettei noin suurta lahjaa voi ilman edestä ottaa. Rouva vastasi, ettei hän ollut mitään marjoja tilannut. Kävi hän kuitenkin mustikat vaimolle maksamassa. Papin rouva puhui usein, kuinka hän on ranskalaista sukua. Olin kerran käynyt rouvan kotitalossa. Se oli aivan samanlainen kuin Pohjanmaalla pienviljelystilojen talot yleensäkin ovat.
Olin tutustunut vaaleaan, siistinnäköiseen nuoreen mieheen. Mielialat olivat levottomat. Olihan sodan uudelleen alkaminen alati mielissä. Ne panivat nuoret ihmiset hakemaan turvaa toisistaan. Jonkinlaista lievitystä ja vaihtelua oli lämpiminä kesäiltoina kulkeminen yhdessä tuttavaksi tulleen ystävän kanssa. Eläteltiin toiveita tulevasta pysyvästä rauhasta, joka toivottiin piankin saavutettavan ja rakenneltiin tuulentupia hellyyden kaipuussa. Kuvittelin, että näin sen kaiken tulisi alkaa. Sotilaalla oli viulu jota hän soitti hyvin. Soittoa kuunnellessani liitelin arkitodellisuuden yläpuolella. Niinkuin jokaisella, oli minullakin haaveena oma koti ja perhe. Eivät ne haaveeni järin suuria olleet, mutta sittenkin liian suuria. Olin hellyyden tuskassani mennyt liian herkästi miehen syliin. Miehen, joka oli vuokseni uskoton omalle vaimolleen. Vasta tällöin sain kuulla että hänellä oli jo tämä vaimo ja poikakin ja että minun pitäisi odottaa, että hän saisi ensin eron entisestä vaimostaan. Sitten hän tulisi minut hakemaan. Havahduin kuin unesta. Olin luottanut mieheen, jota tuskin tunsin. Olin vain sokeasti luottanut häneen ja nyt minun takiani särkyisi hänen perhe-elämänsä. En halunnut hänen eroavan vaimostaan. Tahdoin ottaa vastuun teostani yksin ollenkaan ajattelematta, miten tulisin toimeen lapseni kanssa. Olin monta päivää aivan kuin turta. En jaksanut ajatella, miten selviytyisin tästä eteenpäin. Huomasin sanomalehdessä ilmoituksen, jossa lapseton virkamiespari halusi palvelukseensa tytön, jolla olisi lapsi tai sellainen tulossa. Ajattelin, että tuohan on aivan minua varten. Hain paikkaa ja sain vastauksen, että minut otettaisiin vastaan ja toivotettiin tervetulleeksi. Kirvelevin tunnoin kirjotin äidille asiasta ja selitin kaiken niinkuin asiat olivat. Enhän voinut salaa muuttaa toisaalle, vaikka tiesin, minkä lisämurheen olin äidille aiheuttanut. Tajusin, että olisi ollut kuin pakenemista, jos olisin noin vain lähtenyt. Kotiin-han minulla ei ollut menemistä, sillä veljeni Esko oli tuonut vaimon kotimökille ja sinne ei mahtunut. Tuskin olisin ollut edes tervetullut. Äitini oli hoitamassa kaatuneen veljeni vaimon taloutta, joten kotiseudulla minulla ei olisi minkäänlaista turvapaikkaa. Eihän äitini sallinut minun lähteä aivan outoon tuntemattomaan paikkaan vaan kirjoitti, että minun olisi heti tultava taloon, jossa hänkin on ja saisin olla siellä sen ajan, kun lapseni syntyisi.
En ollut odottanutkaan ystävällistä vastaanottoa. Työtä sain tehdä ruokapalkalla niin kauan kuin pystyin ja sain nukkua äidin kanssa samassa vinttikamarissa. Talossa oli majoitettuna Karjalan siirtolaisia. Heidän joukossaan oli vaimo, joka jutteli minulle ystävällisesti, kuin olisin ollut oikea ihminen minäkin, enkä langennut nainen. Mistähän kummasta löytyykin kulloisena ajankohtana ihminen, jonka pienen pienikin ystävyyden osoitus antaa niin sanomattomasti voimia jaksaa eteenpäin vaikka kuinka ahtaissa olosuhteissa. Kun satuimme samaan aikaan ruokapöytään, tarjosi tämä karjalaisemäntä minulle palasen alatoopia, jota he olivat tuoneet mukanaan tullessaan evakkoon. Voi kuinka se lämmitti mieltä tuo minulle osoitettu ystavällisyys. Iltaisin, kun sain päivän työni tehtyä ja pääsin levolle, tunnustelin vatsaani, joka kasvoi päivä päivältä. Kun tunsin hiljaista liikettä mahassani, tunsin samalla jonkinlaista salattua iloa; niin toivoton kuin tilanteeni olikin. Saisinhan jotakin, joka olisi yksin minun omaani. Turhaan äiti oli pelännyt, että antaisin lapseni pois jos olisin mennyt sinne outoon paikkaan. Jo ennenkuin olin lapsen saanut ulos itsestäni tunsin, että se on omaisuuttani ja etten antaisi häntä kenellekään. Luotin, että jossain täytyy olla tilaa minulle ja lapselleni ja että jotenkin pystyn hänet elättämään.
Oli kolea kesäkuun alku kun poikani syntyi. Hän oli tavattoman kaunis lapsi, mutta pakkasi öisin itkemään. Veljeni vaimolla oli myös poika, isätön hänkin. Olihan sota vienyt veljeni jo ennenkuin hän oli ennättänyt edes nähdä poikaansa. Lapsen itku häiritsi talon väkeä. En muutenkaan ollut toivottu vieras talossa asumaan. Sain pian kuulla, että olisi parempi, kun menisin sinne josta olin sylini hankkinutkin. Sisareni vannotti, etten saa milloinkaan tulla hänen huusholliinsa, koska olin pilannut sukumme mainneen. Lapseni saatiin kuitenkin ristiä talossa. Pappi, joka kasteen toimitti, oli vankka körttiläinen. Hän läksytti minut, kuin olisin ollut vähintään rosvo tai ryöväri: - Oletkohan sinä tyttö rukka edes kelvollinen ottamaan vastuullesi tämän pienen viattoman lapsen.
Papin katse tuntui lävistävän minut seinään, johon käsilläni nojasin. Laiha se pappi oli ja musta, mutta vielä laihempi oli hänen rouvansa, jonka oli usein nähnyt käveleskelevän teitä pitkin aina mustiin vaatteisiin pukeutuneena, musta huivi tiukasti päässä siten, että kasvoista ei näkynyt juuri muuta kuin silmät.
Hevonen veti kärryjä jäisellä lumettomalla tiellä. Oli lokakuu. Hevosella oli huonot kengät, joten sen käynti oli epävarmaa ja epävarmuutta lisäsi vielä ajajan tottumattomuus. Hevosta ohjasin minä ja kärryissä istui äitini pidellen sylissään pientä poikaani. Olimme saaneet vuokrata asuttavaksemme sivukylältä jonkinlaisen kortteerin.
- Menkööt sinne mistä on sylinsä hankkinutkin, kaikui vielä korvissani kun kävelin kärryjen vierellä.
Mutta ei äitini laittanut minua yksin lähtemään, vaikka vieläkin halusin etsiä palveluspaikkaa lapseni kanssa. Kolukärryissä oli äitini ja poikani lisäksi vähäiset nyyttimme: pari ämpäriä, pesu-vati, vähän astioita ja vaatteemme. Matkaa talosta tulevaan kortteeriimme oli useita kilometrejä. Kovia kokenut äiti istui totisena kolukärryn istuimella katsellen tiukasti eteensä kädet turvallisesti pienen poikani ympärillä. Ajatukseni takoivat: olen häväissyt sukulaiseni mutta en käsittänyt, mitä kunniaa olisi tuottanut, jos olisin antanut lapseni jonnekin varakkaaseen perheeseen, jota lapseni ottajaa en olisi koskaan saanut edes tietää. Talosta lähtöni oli ollut toivottu, mutta talo menetti samalla ilmaisen taloudenhoitajan. Olihan äitini toimittanut emäntäpiian osaa ilman palkkaa. Tie oli syksyllä ollut rapakkoinen ja nyt jäätynyt syville urille. Vähäiset tavaramme kärryn perällä poukkoilivat eikä kyydissä ollut hyvä istua. Hevonen käänsi välillä päätään aivan kuin kysyäk-seen, mihin nyt mennään. Raskashan se kuorma ei hevoselle ollut, mutta meille kulkijoille sitäkin ankeampi.
- Tule sinäkin Annukka vähäksi matkaa tänne kärryille istumaan, kehotti äitini ja teki tilaa istuimelle.
Pysäytin hevosen ja kapusin äitini vierelle. Maantielle päästyämme tie oli tasaisempaa ja hevosen kulku muuttui joutuisammaksi. Ohitimme talon jossa olimme levähtäneet, kun käytimme lastani kirkonkylällä lääkärissä. Olin äidin kanssa vuoron perään kantanut poikaani sylissä. Vaikka lapsi oli kevyt, joutui silti välillä levähdyttämään käsiään. Talon emäntä oli ottanut lapseni syliinsä, ihasteli sitä ja pyysi: - Voi antakaa tämä minulle. Minulla kun ei oo ommaa lasta ja oon jo vanha etten sitä koskaan saakkaan. Kyllä minä hoitasin tämän hyvin.
Hellästi hän lastani katselikin, mutta kumpikaan, enempää äiti kuin minäkään emme luopuneet pojastani.
Istuttiin enimmäkseen vaiti. Äiti alkoi puhella: - Ei emäntä antanut meille polttopuita rahallakaan. Mutta eiköhän nuita joku sentään myy.
Ja hän puhui kuin minua rohkaistaakseen: - On se kova tuo ihmisluonto. Niin paljon kun talossa on metsiä. On pitkät halkopinot. Sinne kai ne lahovat. Eivätpä taija mukaansa niitä hautaan saaha.
Äiti puhelee vielä kuin arvaten ikävän oloni: - Niillähän oli tievossa joku virkaihminen, jolle olisivat tämän toimittaneet. Mutta on tähän jo niin kiintynyt, etteihän tästä kukaan raskisi luopua. Ja sinähän voit kohta mennä töihin, kyllä minä tämän hoijan. Niin nättikin tämä lapsi on.
Mielessäni kaihersi lapseni isän sana: - Sinun pitää oottaa, että saan eron entisestä.
Helppoa ei ole sielläkään, vaikken minä heidän eroaan odota enkä ole vaatimassa. Itseäni saan syyttää kaikesta, niinkuin syytänkin. Nytkin teen väärin äitiä kohtaan. Nytkin hän joutuu muutta-maan ties kuinka monennen kerran. Olihan hän joutunut isän eläessä muuttamaan talosta taloon isän tekemien kauppojen vuoksi. Toisaalta kuitenkin tiesin, ettei äidin osa ison talon töissäkään aivan helppo ollut. Kunhan nyt vain päästäisiin alkuun. Alkuun pääsemistähän se oli äitini elämä aina ollut. Mistä kummasta hän siihen voiman saikin. Tällä kertaa ei muuttokuormassa ollut tavaraa haitalle asti, ei edes evästä.
- Olis nyt emäntä pannut ees leivän kainaloon. Ennätinhän minä useammat leivät leipua. Mutta ei se aina Joonankaan kanssa herkkua ollut. Olihan sitä taloustavaraa useitakin kuormia. Mutta kerrankin jouvuttiin talvisyvännä muuttamaan. Minulla oli silloinkin pieni lapsi sylissäni. Pitelin kättäni lapsen suun eessä, ettei se vilttiin tukehtunut. Mutta niin vain silloinkin sulana ja onnellisesti perille päästiin. Ei se tämä muuttaminen minulle oo ollenkaan outua.
Mutta nyt oltiin menossa asumattomaan mökkiin. Minulla ei ollut tietoa työpaikasta. Äiti lohdutti, että kyllä me tullaan toimeen. Oli tullut tieto juuri sopivaan aikaan, että hän rupeaisi saamaan kaatuneesta pojastaan kuukausittain huoltoeläkettä.
- Kyllä me sillä tulemme toimeen niin kauan kunnes saat työtä. Ja kyllä työtä aina tekevälle löytyy, lohdutteli äiti.
Suuri oli äidin rakkaus ja uhrautuvaisuus minua ja pientä poikaani kohtaan mutta tuntui, kuin hän ei niin kovin pahoillaan olisi ollutkaan lähtiessään mukaani. Eihän se köksänä oleminen hänen iällään enää kovin helppoa ollut. Ehkä sekin osaltaan kannusti äitiä lähtemään. Hän oli hoitanut Paten poikaa, joka myös oli isätön, mutta saisi äitinsä kautta aikanaan periä talot ja maat, joita voisi ruveta asumaan sitten kun ikää karttuisi.
Maantieltä poikettiin sivutielle, joka oli taas kapea ja kuoppainen. Laajat viljelysaukeat levittäytyivät tien molemmin puolin. Maa oli jäässä ja vainiot harmaat ja lohduttoman näköiset. Siellä täällä oli pelloilla sinne jääneitä heinäseipäitä alastomina pystyssä. Sieltä niitä ei saisi pois ennenkuin keväällä maan sulaessa. Jollakin ladolla oltiin tekemässä heinäkuormaa. Hevoselle oli pantu heinätukko eteen, josta se näykki ruokaa suuhunsa. Miehen hangotessa kuormalle heiniä, oli kuorman päällä poikanen ottamassa vastaan ja tasoittelemassa sitä. Tie kulki lyhyen matkan metsässä, sitten läpi peltoaukean ja niin käännyttiin pihaan, jossa määränpäämme oli. Kivisellä pihamaalla kärryt keinahtelivat puolella toiselle. Mökki oli alunperin tehty varsantalliksi, mutta sen nurkkaan oli kyhätty piskuinen hellantapainen. Siinä oli talon väki asunut edellisen kesän, sillä heidän asuinrakennuksensa oli tuhoutunut tulipalossa ja uuden talon rakentamisen ajan he olivat asuneet täällä. Äidin serkku joka talon omisti, kantoi puusylyksen tupaan, jotta saimme viritettyä ensimmäisen tulen hellaan. Hän neuvoi myös, mistä voisimme ostaa polttopuita. Mökki oli kylmä. Olihan se ollut koko syksyn lämmittämättä ja nyt oli lokakuu jo pitkällä. Mökissä oli leveä laudoista kyhätty laverisanky. Siihen rustasimme petin, jossa kaikki kolme uutta asukasta mahduimme nukkumaan. Poikani nukkuisi minun ja mummunsa keskeillä. Poika, joka viattomuu-dessan oli niin suloinen, että sai mummunsakin lähtemään talven selkään varmasti tietoisena tulevista vaikeuksista. En ollut arvannut neuloessani piikapaikoissa reikäompelein ikkunaverhoja, että joutuisin ne ripustamaan varsan tallin ikkunaan. Olin vähäisiä liinavaaatteita tehdessäni haaveillut pienestä lämpimästä kodista ja perheestä, vaikka joku emäntä olikin sanonut, piialle joka oli ollut menossa naimisiin, että sinäkin se sitten siirryt orjuudesta kurjuuteen. Jos minäkin piikana haaveilin omaan huusholliin pääsemisestä, en kuitenkaan kuvitellut sitä kurjuudeksi. Kuvittelin aina, että ahkeralla työllä kyllä ansaitsee sen tarvittavan toimeentulon, jonka jokainen ihminen tarvitsee.
Talon emäntä toi kartattavakseni ja kehrättäväkseni villoja. Toipa hän leipomapäivanä esiliinansa alla meille tervetulleen paksun ruisleivän. Leipähän oli kortilla niinkuin kaikki muukin ruoka- ja vaatetavara. Jos olivat mökin hirsiseinät harmaat, niin sitäkin kirkkaammat olivat pienen poikani silmät ja hymy niin hellyttävä, että se sai sellaisenkin vieraan kasvot lientymään, joka uteliaisuuttaan tuli mökkiin katsomaan yksin tehtyä lastani. Tuon ihanan hymyn edessä minun täytyi nöyrtyen itselleni tunnustaa todeksi lapseni kastaneen papin sana: - Olenkohan minä kelvollinen vastaamaan tämän viattoman ihmisalun elämästä.
Tunsin itseni luonnottoman rikkaaksi kaiken sen olotilan keskellä. Tuskin mahtavissa taloissa tai kartanoissa asuvat äidit suurempaa onnea lasta hoivatessaan tuntevat, kun minä. Riittihän rinnoissani lapselle ruokaa yllin kyllin ja vaikka ruokatavara oli kortilla, sai sitä kuitenkin sen verran, ettei suoranaista nälkää tarvinnut nähdä. Olin nuori ja elämänhaluinen, vaikka vielä tuolloinkin jotkut vanhemmat ihmiset puhuivat lastani katsoessaan: - Kylläpä se on nätti, mutta mitenkähän nätti tuo ois arkussa?
Muistin lapsuuteni aikaisia pikku vainajia, joita oli maannut arkuissaan ja joille oli aina veisattu: - Ah autuasta, ja varhain pois pääsystä.
Minä, vaikka olinkin lapseni yksin tehnyt, en pitänyt vaimojen puheista. Tuskin piti äitikään. Muistin sen vähän mitä raamatun kirjotuksista tunsin: - Älä Isä häntä pois ota, vaan varjele lastani kaikelta pahalta maailmassa.
Se onkin kenties ollut ainoa rukous Taivaalliselle Isälleni elämäni varrella lasteni puolesta; että he varjeltuisivat mahdollisilta pahuuksilta. Niin kelvoton äiti kuin olenkin ollut, äitini henkisestä tuesta sain voimaa, jotta pystyin nukkumaan ja tekemään työtä. Mökki osoittautui talven kovien pakkasten tullessa hirvittävän kylmäksi Olivathan sota-ajan talvet hyvin kylmiä. Jäätyneitä pikkulintuja näkyi hangella jalat ylöspäin maaten. Puita emme tahtoneet saada ostetuksi keltään, vaikka emme niitä ilmaiseksi pyytäneetkään. Kenties joku tahtoi osoittaa meitä kohtaan ylimielisyyttä veljeni vaimon tavoin. Ihminen on tunnetusti peto toista kohtaan aina silloin, kun haluaa nitistää toisen ja on niskan päällä. Aamuisin, kun nousimme sängyltä ylös, jouduimme hakkaamaan vesiämpärin päältä jään vasaralla rikki, jotta saimme vettä keittääksemme sen. Tämä vaikka ämpäri oli ollut yön hellan päällä. Muualla sille ei tilaa ollutkaan. Poikani sai pahan yskän. Oli säälittävää kuunnella hänen rykimistään ja katsoa kun hänen suustaan tuli limaa, jota hän ei osannut sylkeä pois. Kylmä tunki lapseeni, vaikka jatkuvasti pidimme hänellä käsissäänkin villakäsineitä suojana.
Ville kirjoitti, että hän oli ollut sotasairaalassa ja pääsisi toipumislomalle, mutta olisi hyvin huonossa kunnossa vielä. Koditonhan oli Ville-velikin. Hänen vaimossa ja pieni poikansa olivat kuolleet jo ennen sodan alkamista. Nyt hän tulisi meidän luoksemme - minne muuallekaan. Menin Villeä asemalle vastaan. Emme voineet edes kysyä keneltäkään hevosta hakemaan hänet. Villen ja minun välit olivat aina olleet etäisen viileät. En ollut koskaan oikein tykännyt veljestäni. Olin lapsena saanut Villen mielestä olla liikaa rasituksena. Mutta nyt oli sota ja Ville kovasti sairas. Olimme nyt samassa veneessä kaikki. Tiesimme, että Ville oli haavoittunut niin ruumiin kuin sielunkin puolesta. Oli sentään edes tämä varsantalli, johon voimme ottaa haavoittuneen sotilaan edes jonkinlaiseen suojaan. Vaivalloisesti laskeutui veljeni junasta asemalaiturille, jossa seisoskelin häntä odottamassa.
- Etkö saanu mistään hevosta? kysyi veljeni.
- Mistäpä sitä, sanoin.
Raskaasti olkaani nojaten hän alkoi ottaa askeleita kohti olinpaikkaamme. Tiesihän veljeni kuinka pitkä matka meillä oli käveltävänämme. Hän koetti välillä ottaa askeleita omin voimin, huokasi ja puristi hampaansa yhteen. En voinut muuta kuin sääliä häntä. Huomasin, ettei kohtaloni ollut läheskään niin huono kuin veljeni. Pääsinhän vaivatta kävelemään ja minulla oli lapsi, jonka vuoksi oli syytä elää ja toivoa, eikä minun tarvinnut mennä rintamalle. Olimme sivuuttaneet kirkonkylän ja saavuimme metsätaipaleelle. Veljeni jäi pitkään katselemaan synkkään metsään päin ja alkoi sitten katkeran yksinpuhelunsa.
- Parasta kait olisi kun ottaisi narua ja kävelisi ensimmäisen paksuoksaisen puun juurelle ja ripustaisi siihen ihtensä. Jonkun mitalironikan antoivat muka kun ammuin vihollisia. Sanoivat, että mitä enemmän ammut ryssiä, sitä parempi sotilas oot. Ei kait ne ryssät oo sen kummempia. Samanlaisia ihimisiä kun me muutkin. Eikä nekkään omasta halustaan sinne tappamaan oo tulleet. Menisivät sotaherrat ite sinne rintamalle ja etulinjoille ampumaan niin pian se sota loppuis. Ja vielä parempi ois ollu, jos ryssä ois osunu niin hyvästi, että ois kerralla tullu lähtö. Ei tarvihteis kitua. Tästä ku vielä jotenki tokenen, passittavat taas takasi etulinjoille.
Itkunsekaisella äänellä Ville puheli siinä taivaltaessamme ja ähkäisi välillä, kun kipu tuntui kovemmalta: - Kylläpä tätä matkaa tuntuu piisaavan.
- Pysähytään vähäksi aikaa, pyysi veljeni.
- Nojaa vain aivan reilusti tuohon olkaani, ja koita kestää. Äläkä oo niin katkera ainakaan sitten, kun tullaan äidin tykö. Äiti on niin hyvä ja kyllähän sinäkin tuosta vielä paranet. Ja kait tuo sotaki joskus loppuu.
- Joo, joo. Vähä paranen, niin rintamalle tykin ruuaksi, Kyllähän sinne mahtuu!
Sairas oli Ville, sairas ja katkera. Ei ollut helppoa kuunnella hänen vaikerrustaan varsinkaan kun tiesin, etten pystyisi sodasta toipumislomalle tulleelle veljelleni tarjoamaan edes kunnon lämmintä suojaa. Vain kylmän ja ahtaan selänsijan ja niukan aterian. Oli se kaikkea muuta kuin mieluinen jälleennäkeminen.
Kankeasti kompuroiden ja uupuneena pitkästä kävelymatkasta astuimme mökkiin. Äiti seisaltui poikansa eteen, otti kädestä ja siinä he seisoivat hetken sanattomina. Sitten äiti sanoi: - Oot sentään elossa. Tähän on nyt tultu.
Tähän oli nyt tultu. Se pisti minuun se äidin sana. Pieni poikani katseli ensin oudoksuen veljeäni, veti sitten pienen suunsa ihastuttavaan hymyyn, niin kuin vain viaton voi tehdä. Huomasin veljeni silmien sumenevan, kun hän sanoi: - Minkälainen mies tuon teki?
- Ville, älä puhu tuommosta. Minä sen tein. Ja saanhan kuitenkin kohta hänelle elatuksen, ei se sitä kiellä. Rintamalla se on nyt niinkuin oot ollu sinäki.
Laitoimme Villelle jonkinlaisen makuupaikan tuolien päälle. Toista sänkyä meillä ei ollut. Siinä hän sitten yritti makoilla ne päivät, jotka sai olla rintamalta pois. Jaoimme vähäiset ruuat keskenämme mitä meillä oli. Sota jatkui ja sen myötä pakkaset tuntuivat aina vain kovenevan. Saimme luvan mennä kotimökille kaikkein kovimpien pakkasten ajaksi. Keväällä taas tulisimme mökkiin takaisin. Sitten pääsin sahalle töihin. Äiti jäi poikani hoitajaksi. Sen suhteen minulla ei siis ollut huolta. Äitini oli pitänyt heti alun alkaen lapsestani kuin omastaan. Veljelläni Eskolla ja hänen vaimollaan oli jo kolme poikaa. Veljeni oli rintamalla. Vaikka kotimökissä oli vain tupa ja kamari, salli veljeni vaimo meidän asua kylmimmän ajan luonaan. Aikakausi oli siksi ankaraa, että se sai ihmiset suvaitsevaisemmiksi toisiaan kohtaan. Ei tosin kuitenkaan kaikkia. On niin monasti nähty, että sellainen ihminen, joka ei koskaan ole kokenut kovia ei osaa antaa puutteessa olevalle ja nöyryytetylle kanssaihmiselle mitään arvoa. Pikemminkin sellainen on silloin vain lisäämässä lähimmäisensä taakkaa. Koska kaikki työikäset ja terveet miehet olivat rintamilla, olivat sahalla töissä poikaset, vanhemmat miehet ja naisia. Pitihän sota-aikanakin tehdä lautaa ja lankkua.
Jouduin erään Hennan kanssa lankkuvaunulle. Kärräsimme lautoja ja erivahvuisia lankkuja taaplareille. Henna oli entinen pyykkäri ja tottunut tekemään kovaa työtä. Hän oli leski, mutta hänellä oli oma mökki sahalle menevän tien varrella.
Hennalla oli huollettavanaan useita lapsia, joista osa vielä alaikäisiäkin. Hennan tupa oli kuitenkin lämpimän tuntuinen. Olihan siellä oikea takka, jota pystyi lämmittämään. Huomasin siellä käydessäni vertailevani mielessäni sitä varsan tallia, jossa olimme syksystä asti asustaneet ja että veljeni oli aivan oikeassa kun sanoi, että tämähän on kuin korsu. Poikani kasvoi ja kehittyi. Sahalta saamani palkka oli hyvä lisä äidin eläkerahoihin. Riittihän palkkarahaa hyvinkin ruokaan, sillä vaatetavaraa ei kaupoista saanut, vaikka sitä olisimme kaikki kipeästi tarvinneet. Ilmojen jälleen lämmetessä menimme kimpsuinemme taas takaisin sinne piskuiseen tupaan. Nyt kun ilmat alkoivat olla suopeita meitä kohtaan, tuntui elämä jälleen lähtevän kulkemaan suotuisammasti. Niin kuin se nyt vain sodan jatkuessa oli mahdollista.
Olimme saaneet äidin sisarelta Amerikasta jo paketteja; tervetullutta kahviakin ja luumuja. Kohta alkaisimme saamaan sieltä vaatetta. Talvipakkasilla oli kuljettu sahan töissä päällämme kaikki mahdolliset rytkyt mitä kukin löysi. Nyt kun kevätaurinko rupesi lämmittämään, tarkeni jo syödä eväänsä auringonpuoleisella seinän vierustalla istuskellen. Sahan yhteydessä oli mylly, johon talolliset toivat jyviään jauhettavaksi. Joskus joku tuttu mies, joka oli hiukan sukuakin, antoi säkistään pienen jauhopussukan kotiin vietäväksi. Kyllä siellä sahalla tuli pakostakin kaikkien työntekijöitten kanssa kirjaimellisesti "veljiksi keskenään". Olivathan vanhat ukot ja poikasetkin työryysyissään kuin robotteja ja meille, Hennalle ja minulle, tuli aluksi ylimääräistä työtä. Olihan sahatyö meille kummallekin outoa ja kesti aikansa, ennenkuin opimme pudottamaan määrätyn-levyiset laudat ja lankut oikean tapulin kohdalle. Eiväthän taaplarit aina neuvoneet meitä, että mille kohdalle ne piti sijoittaa. Muutaman kerran jouduimme nostelemaan laudat takaisin vaunuihin ja työntämään ne oikeaan paikkaan. Vanhemmat miehet olivat jo niin väsyneitäkin, etteivät välittäneet meitä neuvoa. Sanoivat vain: - Ottakaa mittatikku, jos että muuten sieltä radalta erota leveyksiä.
Kyllä siellä nuoremmatkin pojat joskus istuivat apaattisina. Kun sahan pilli soi ja koneet alkoivat ulista, oli siellä pakko heilua, tuntui miltä tuntui. Eivätkä ne eväät kovin kaksisia olleet. Pullosta ryystetiin tohinaa, jota oli pidetty pullossa konehuoneessa, jossa se pysyi hiukan lämpimänä. Eihän kaikilla ollut kotona edes lehmäkantturaa. Usein minullakin oli semmoista juomaa, jossa oli veteen sekotettuna jotakin kaupasta ostettua värillistä sakkariinilla maustettua pulveria. Sitä sitten leipäni päälle kostukkeeksi pullosta ryypiskelin. Nekin vahemmat kuivankälppeät ukot, joilla oli lehmänantia omasta takaa, joutuivat säästeliäästi itse syömään maitotuotteitaan, koska kaikesta piti luovuttaa valtiolle. Sain talosta ostaa litran maitoa päivää kohti. Siitä annoimme pojalleni lisukkeeksi, vaikka vielä imetin lastani. Joskus kun oltiin oikein tarkkana, voitiin veteen lantratusta sintusta keittää velliä, johon vispattiin sekaan ohrajauhoja.
Tuvassa asuessamme sairastui ja kuoli talon nuorimies. Hän oli ollut koulutettavana sotaan lähettämistä varten Kemin koulutuskeskuksessa, josta sitten terveimmät nuoret pojat vietiin rintamille. Hänen ei kuitenkaan tarvinut joutua sotaan vaan Luoja korjasi hänet armolliseen huostaansa. Kyllä se kuitenkin tuntui siltä, että hän olisi ollut samanlainen sodan uhri kuin kaatuneetkin. Meille oli sanottu, ettemme saisi enää talveksi jäädä asumaan pikku tupaan. Olihan siinä kesä mennyt mukavasti, kun ei tarvinut palella. Siinä oli järvi aivan vieressä, jonka rannalla voitiin pestä ja huuhdella pyykkivaatteita. Oli kotoisan näköistä, kun vanha Anttipappa - äidin serkku - tuli järveltä kantaen kalakoppaa. Joskus hän antoi meillekin mateen tai ahvenen, josta saimme keittää makoisat kalakeitot. Kyllähän me ymmärsimme, ettei ollut heillekään mukava katsoa kun jouduimme elämään siinä ihmisille sopimattomassa asunnossa.
Hennalla, työkaverillani, oli muutama kana. Muita eläimiä hänellä ei ollut. Hänelle oli tullut kansanhuollosta määräys, että hänen pitäisi luovuttaa munia valtiolle. Henna rukan kanat eivät suostuneet talven aikana tipauttamaan yhtään ainokaista munaa. Navetta oli kylmä ja pimeä. Henna oli rivakkaotteinen ihminen ja tiesi mitä teki. Hän oli alun perinkin ollut aikeissa hävittää koko kanat, sillä pitihän niille olla antaa ruokaa silloinkin, vaikka eivät mokomat munineet. Henna pisti kanat säkkiin ja kantoi ne olallaan kansanhuoltoon. Hän nosti siellä kanasäkin pöydälle, käänsi sen ylöalaisin ja ravisteli kanat siihen sanon: - Siin on, munittakaa ny, minä en niitä saa munimaan.
Hän nauroi sieltä palatessaan: - Helepollapa nuista pääsiki. Ei tarvinu hakia kettään niitä tappa-maan. Mutta siinä kansanhuollon tyttöille tuli kiire. Huutivat perrään että vie pois vie vie kiireesti pois. Paperit jäivät leijumaan ilimaan kun painelin sieltä ulos.
Keväällä auringon lämmittäessä lautatapuleita alkoi uusilla tuoreilla puilla kiillellä sinikilikkoja. Kaikkialla tuoksui pihka. Sen tuoksu tuntui aukovan tukkeutuneet keuhkot avarammaksi. Sahalla oli kova työntahti. Kilpaa koneitten kanssa tekeminen sai meidät kaikki samankaltaisiksi. Siellä ei kukaan tullut sanomaan toiselleen, että etpä sinä osannut elämääsi hyvin järjestää. Jokaisen toimeentulo oli sahan työn ja palkan varassa. Olimme olleet mottimetsässä. Meille oli luvattu myydä paremmin polttopuita, kun tekisimme määrätyn summan motteja metsässä ilmaiseksi. Saihan sieltä metallisen kirveenkuvamerkin rintaansa eikä mitään muuta. Olin myös vanhimman veljeni vaimon kanssa hakannut koivuhalkoja heidän metsässään. Koska sahatyö oli raskasta oli selkänu väsynyt. Halkometsässä puuta kaataessani nostin hieman kierossa isoa puuta ja nyrjäytin selkäni. Vanha selkävauvani uusiutui ja niin jouduin jäämään pois töistä ja elämään pelkän eläkerahan turvin.
Joku kävi meille sanomassa että r.y.:llä olisi huoneet vapaina. Siitä oli ollut seinäilmoitus jo jonkin aikaa. Emme vain olleet sitä huomanneet. Siellä oli keittiö ja kamari asuttavaksi. Vuokraa ei tarvinnut maksaa, vaan piti siivota ja lämmittää seuratupa aina seurojen edellä. Polttopuita vain ei saanut ostaa mistään. Sain eräältä isännältä luvan hakata hänen metsästään katajia poltattavaksi ja toiselta tuttavalta sain hevosen lainaksi. Pakkanen oli kova ja tuli kylmä, vaikka kuinka heiluin ja hakkasin katajia kantaen niitä rekeen. Paksummat katajat eivät kirveellä katkenneetkaan. Ne jouduin sahaamaan hangessa poikki. Pakkanen tuntui menevän läpi luitteni eivätkä käteni tahtoneet sujua työaseen varteen. Paksukuuraiset petäjät ja kuuset seistä jököttivät juhlallisina, mutta uhkaavan näköisinä ympärilläni ja pakkasilma tuntui hengittäessä kurkussa pistävänä. En saanut kuormaani läheskään täyteen, kun jo jouduin lähtemään metsästä pois. Hevonen oli sen ajan seissyt selkä koholla eikä sitä tarvinnut kahdesti kehottaa liikkeelle. Hevosen omistaja oli arvannut, etten kauan pystyisi metsässä olemaan, eikä ollut antanut hevoselle mukaan lointa eikä eväsheiniä. Juosta jolkottelin katajakuormani perässä lämpimikseni kortteeritalon liiterille. Paloivathan tuoreet katajat iloisesti ritisten, mutta lämpöä niistä ei paljoa huoneeseen herunut. Puupulan takia emme kyenneet siinä pitempään asumaan.
Seuraavaksi saimme asunnon suojeluskunnantalolta. Sieltä sain asunnon ja polttopuiden lisäksi vielä pienen rahapalkankin kuukausittain. Kotirintamalla elettiin ahkerasti työtä tehden. Kudottiin sotapojille sukkia ja käsineitä, joissa piti olla etusormille oma tila liipasinta varten. Toivottiin koko ajan, että sota vihdoin päättyisi. Kiihkeimmät miehet, joihin silloinen kanttorimmekin kuului, tuskailivat, että kun jättivät tuon Saksan yksinään sotimaan ryssää vastaan. Kanttorista sai käsityksen, kuin olisi täytynyt välittömästi justiin kaikkien lähteä saksalaisten avuksi. Vaikka pidin kanttoristamme kuoron johtajana - hän oli siihen erittäin pätevä - en ymmärtänyt hänen kiihkeää puhettaan sodankäynnistä. Kanttori toimi paikallispäällikkönä. Hänen tuli leimata sodasta lomille päässeiden sotilaitten passit. Aina kun paikallispäällikkö oli kotonaan tai joillakin asioillaan, sain lyödä leiman sotilaiden passeihin. Olihan heidän lomansa kovin lyhyt muutenkin, joten he lähtivät mielellään koteihinsa niin pian kuin mahdollista. Poikani Aito kasvoi. Hän oli oppinut kävelemään ja puhumaan. Olin saanut jo jonkinlaisen otteen elämästä. Olimme saaneet Amerikasta paketteja. Niissä olii kahvia, hedelmiä ja tervetullutta vaatettakin sekä kenkiä. Ruoka oli kaupoissa yhä kortilla, mutta jostakin saattoi saada ylimääräisen voinokareenkin. Olin saanut ommeltavakseni jo jonkin verran pukuja lapsille ja aikuisillekin. Äiti hoiti poikani lisäksi vuoroaikoina veljeni Eskon perhettä. Olihan kotimökillä asuvalla veljen vaimolla jo useampia lapsia. Silloinen tarkastus-karjakko, joka kiersi talosta taloon ja joka oli meille tuttu, kuvasi veljeni käyntejä lomalta paluun jälkeen: - Taas siellä emäntä hypistellee esiliinansa helmoja.
Hänelle oli tullut tapa ryhtyessään odottamaan lasta, että hän hypisteli esiilinansa tai hameen helmoja.
Tarkkasilmäisenä ja hyvämuistisena ihmisenä karjakko muisti kaikkien tuttaviensa lasten syntymäajat. Jos joku ei niitä muistanut sanottiin: - Kysyppä karjakolta, kyllä se tietää.
Karjakolla, joka myös lauloi kuorossa, oli mahtava ääni. Sen hän kyllä hyvin itse tiesi. Olihan hän iso ja komea nainen muutenkin. Olimme olleet naapuripitäjässä laulamassa koko kuoro. Oli pakkas-aika ja istuimme auton lavalla. Silloin ei linja-autoja paljolti vielä ollut. Karjakko istui auton takapenkillä kasvot vasten kylmää viimaa. Kehottelimme häntä kääntymään selkä tuuleen päin, mutta hän halusi itsepintaisesti istua päin tuulta. Hänen kasvonsa olivat vuoroin punaiset, vuoroin mustan kirjavat, mutta hänen sisunsa ei vain antanut periksi kääntyä toisin päin. Monia vuosia myöhemmin hän jäi polkupyöränsä kanssa auton alle, jossa menehtyi. Kuoroharrastus oli mieluista vaihtelua työpäivien lomassa. En kuorolaisten keskuudessa juuri tuntenut, että minua olisi siellä halveksittu.